Ajatuksia

Nimittäin se päänsisäinen puoli

Olen siinä mielessä hankala oppilas, että asioita saa olla selittämässä kädestä pitäen kerran jos toisenkin, jos asian haluaa menevän perille. Jännitän helposti, joskus jopa pelkään hevosen selässä, ja jännityksellä on minuun lähes halvaannuttava vaikutus. Olen itsepäinen, en luota omaan tekemiseeni enkä välttämättä muihinkaan. Se ei ehkä kuulosta isolta asialta, mutta ne jotka ovat nähneet minut ennen tuntia, tunnilla ja tunnin jälkeen sekä sellaisen opettajan tunnilla, johon luotan, että sellaisen opettajan tunnilla, johon en luota, tietävät, että siinä on ero. Iso ero.

Jännitän kaikkea ja kaikkia; sen takia Natankin kanssa on tehty päätös, että kisoihin lähdetään, kun ratsastaja on itse valmis ja haluaa. Mihinkään ei kiirehditä, ei lähdetä kisaamaan liian aikaisin ja aiheuteta sitä stressin määrää sekä ratsastajalle että hevoselle. Jännitän tuttuja kentän laidalla, en ehkä tuntemattomia naamoja juurikaan. Jännitän tavallaan vieraita paikkoja, mutta tutuissa ratsastaminen on vielä pahempi tilanne. Tammi- ja helmikuun Zilpa-Cupit jätetään siis ainakin suosiolla väliin.

Jännitän sitä, jos joku tuttu näkee minun mokaavan - ja niitä tilanteita tulee liian usein, kun jännitän, että mokaan, jolloin alan ratsastaa huonommin eli mokailen useammin, jolloin oma ratsastukseni vain huonontuu, kun turhaudun, ja lopputulos on se, että tallissa haluaisin vain itkeä. Olen itseasiassa itkenytkin. Loppujen lopuksi kaikki se jännitys ja stressi, minkä onnistuin kesällä kehittämään, purkautui jossain vaiheessa. Silloin tajusin, että ratsastus on kuitenkin "vain harrastus". Sen kuuluu olla kivaa.

Tilanne on muuttunut siitä. Silloin ratsastin kaksi kertaa viikossa Zilpalla tuntihevosilla normaaleilla tunneilla, olin ratsastuskouluponin hoitaja siinä missä moni muukin. Nyt minulla on oma hevonen, käyn sen kanssa valmennuksissa (meillä on myös aivan huippuhyvä valmentaja!) enkä stressaa mistään turhasta. Nata asuu nyt ja tulee jatkossakin asumaan pienellä yksityistallilla, missä ei siis ole niin suurta stressiä siitä, kuka siinä aidan ulkopuolella istuu tuijottamassa. Ehkä näin se mörkö kasvaa pään sisällä, ehkä unohtuu, mutta näin meille on molemmille paljon mielekkäämpää tutustua, kun ratsastajalta on yksi stressinaihe otettu pois.

Tällä hetkellä voin sanoa harrastavani kahta lajia; ratsastusta ja taekwondoa. Kummassakin olen nähnyt monenlaisia valmentajia, monenlaisia tapoja valmentaa ja monenlaisia tuloksia valmennustavoista. Jonkun tyyli sopii jollekin, jonkun jollekin toiselle, jonkun tyyli taas voi saada toisen täysin lukkoon. Tämä tilanne ei mitenkään "parane" kommentista "kyllä siihen tottuu". Vaikka sama valmentaja olisi sinulle hyvä ja kehittyisit hänen valmennuksissaan mieletöntä vauhtia, minä en välttämättä koe samoja tilanteita samoin. Minä en välttämättä ikinä kehity hänen valmennuksissaan samaa vauhtia kuin sinä.

Varsinkaan, koska itseluottamukseni raahautuu kaukana perässä. Voisin kertoa tähän lukemattomia esimerkkejä kummastakin lajista, kun pienikin sivulauseen huomautus, oli se tahaton tai tahallinen, on jäänyt kummittelemaan takaraivoon liian pitkäksi aikaa. Ehkä en senkään takia ole helppo oppilas - jään helposti vatvomaan ja miettimään lauseita, jotka jäävät kummittelemaan päähäni ja kasvavat siellä ehkä vähän turhankin suuriksi möröiksi. Niihin ei ole muistaakseni koskaan ennen kummankaan lajin parissa puututtu, mutta nykyisen valmentajani kanssa olemme puhuneet tästäkin.

Hyvä esimerkki tilanteesta, jossa menin täysin lukkoon ilman mitään "kunnon syytä", oli Zilpan tallikisat. Tiesin, että tietyt ihmiset näkevät ratamme - ja kun ensimmäisen kerran mokasin, lähdin ennen lähtömerkkiä mutta ehdin kääntää ponin ympyrälle ennen lähtöviivaa, jännityin niin paljon, että on ihme, että saimme puhtaan perusradan ja uusinnan. Olin itse koko radan niin lukossa, että vaikken olisi mokannut jo lähtöä, olisin ensimmäisen hankalamman käännöksen mokannut kuitenkin. Radalla tuli paljon vähemmän myötälaukkoja, kuin vasta- tai ristilaukkaa. En hengittänyt koko radan alun ja lähtömokailun aikana. Ehkä tässä oli riittävästi syitä, miksei tallikisoista koskaan tullut postausta tai videota.

Jollain tavalla tämän postauksen kirjoittaminen tuntui tärkeältä. En ole ehkä aikaisemmin uskaltanut myöntää itsellenikään, että minun ei ole pakko ajatella samoista valmentajista samalla tavalla kuin muut, mutta Selman tultua mukaan kuvioihin ja vähitellen Zilpan jäätyä pois, tajusin, että minulla on oikeus mielipiteeseen. En syytä ketään, en puhu erityisesti kenestäkään tietystä ihmisestä; samankaltaisia tilanteita on tullut niin ratsastuksen kuin taekwondonkin puolella. Ja aiemminkin, muidenkin lajien parissa, joita olen harrastanut pienempänä.

Ehkä tämä vähän aiheestaan poikkeileva ja rönsyilevä postaus avasi teille vähän ajatusmaailmaani. Koitan ehtiä kirjoittelemaan ensi viikollakin mahdollisimman paljon, nyt meillä on loppuviikkoon pakkautunut vielä mm. Natan muutto, mihin menee todennäköisesti aikaa ja keskittyminen täysin. Kiinnostaisiko teitä muuten lukea tarkempaa esittelypostausta Natasta? Jos kiinnostaisi, mitä haluaisitte tietää?

~ Omppu