torstai 15. joulukuuta 2016

Edelleen hengissä


Mun oikeasti on pitänyt kirjoittaa. Natasta, omista kuulumisista, suunnitelmista, kaikesta. Olenko kirjoittanut? En. Kuukauteen mä en ole edes jaksanut avata Bloggeria. Kun viikossa on se 4-5 koetta joihin ehkä pitäisi ehtiä lukemaankin ja tallilla menee aikaa, ei vaan yksinkertaisesti jaksa alkaa enää kirjoittaa. Sen lisäksi taekwondo ja pakkotauko siitä ovat menneet ihan kevyesti tunteisiin, samoin lääkärissä ramppaaminen ja tilanteen toistuva selittely esimerkiksi liikunnanopettajalle.


Natalle kuuluu hyvää. Se on saanut massaa ja harjoitusravia ollaan saatu toimimaan paremmin. Nyt tosin pakkasilla se on kehittänyt itselleen niin paljon virtaa, että laukka on vähintäänkin mielenkiintoista, kun vedellään päin seiniä. Lähiaikoina ollaan keskitytty siihen, että isoa liikettä ja eteenpäin, jotta Lehmä vertyy hyvin. Sen lisäksi sellaisia päiviä, että hevonen vain seisoo tarhassa, ei olla oikeastaan pidetty, vaan vapaapäivinäkin minä tai äiti käydään kävelyttämässä sitä ~puoli tuntia ympäri maneesia. Ollaan käyty Annen tunneilla ja Piken valkuissa ja yritetty hypätäkin vähän välillä, mutta onhan se myönnettävä, että oman panikoinnin takia se on jäänyt tosi vähälle. Nata on kuitenkin parhaassa kunnossa, mitä se on koko tämän vuoden aikana ollut ja se näkyy myös siinä, miten treenit sujuvat, sillä se ei ole koko tämän vuoden aikana myöskään ikinä ollut noin kiva ratsastaa.


Mulle kuuluu päivästä riippuen yleensä "ihan hyvää". Sen lisäksi, että stressaan käytännössä kaikesta mahdollisesta, mun nilkat eivät ole edelleenkään kunnossa. On magneettikuvattu, ultrattu kahteen kertaan, kuvattu keuhkoja, otettu kolmet verikokeet, käännetty ja väännetty niin hoitajan, lääkärin kuin fysioterapeutinkin toimesta, ja tälläkin hetkellä mennään diagnoosilla "No kyllä tässä nyt jotain vikaa on", mutta oireiden perusteella ei pysty enää edes arvaamaan mitään. Lähetteet mulla on tosin ENMG-tutkimuksiin, fysioterapeutille (missä ilmeisesti on tarkoitus käydä läpi CRPS:n kuntoutuksessa käytettäviä harjoituksia), silmälääkärille (tiettyjen reumasairauksien poissulkemiseksi), verikokeisiin neljättä kertaa (tai no, kolmatta kertaa lähete, ensimmäisellä kerralla ilmoitettiin että verikoe otetaan niinkun nyt), spirometriaan ja varmaan tämän rumban jälkeen vielä muuallekin. Kyllä tämä tässä neljän kuukauden kohdalla jo kevyesti ärsyttää, kun tämä epämääräinenmikätahansa on käytännössä osa päivittäistä elämää ja jalkojen toivoisi kestävän nyt, kun hevonenkin toimii niin hienosti.


Lukuunottamatta tätä nilkkakeissiä mulle kuuluu ihan hyvää - esimerkiksi se, mihin aion hakea yhteishaussa, selkeni tässä syksyllä, kun tajusin, että Nakkilassa voi amiksessa opiskella media-assistentiksi, eli siis elokuva- ja  tv-alaa. Tämä syksy alkaa olemaan hyvin koenumeroin paketissa, vaikka olen stressannut aivan järjettömän paljon ja terveyssyypoissaoloja kertyy Wilmaan koko ajan lisää, kun keskussairaalassa on nyt tullut rampattua. En odota yhtä hyvää joulutodistusta, kuin viime kevään kevättodistusta, mutta niin kauan, kuin keskiarvo on kuitenkin päälle ysin, mä haluan uskoa, että tuonne elokuva- ja tv-alalle voisin päästä. Pelottava ajatus, että tämä on oikeasti viimeinen vuosi peruskoulussa.


Siinä tiivistettynä kuukauden kuulumiset. Mitään "nyt parannan tapani ja kirjoitan kolme kertaa viikossa"-tyylistä mä en rupea lupailemaan, koska no, todennäköisesti seuraavan kerran kirjoittaisin ainakin siinä tapauksessa ensi vuoden puolella. Katsotaan, koska seuraavan kerran ehdin ja jaksan avata Bloggerin, mutta toivottavasti ei ihan kuukautta tällä kertaa mene... :D


~ Oona