sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jos ei osaa niin sitten ei

Se tunne, kun hevonen kuulemma näyttää menevän ihan kivasti, mutta todellisuudessa tuntuu aivan kamalalta. Ja sitten tekee mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta jotenkin saat itsesi taivuteltua jatkamaan jo valmiiksi epäonnistunutta ratsastelua hevosella, joka tuntuu mielummin juoksevan alta kuin kuuntelevan ratsastajaansa. Joo, tälleen mulla kävi torstaina Paavon kanssa.




Oikeastaan tämä oli mulla varmaan kolmas kerta Paavon selässä, joten kukaan ei voisi olettaakkaan, että hevonen kulkisi nätisti oikeinpäin, eikä juoksisi alta tuhatta ja sataa. Silti olisin jotenkin kuvitellut, että olisin selvinnyt Paven kanssa paremmin. On sen kanssa selvitty aijemminkin... Vai mitä? Joka tapauksessa, ensimmäisistä kymmenistä minuuteista hevosen selässä yrittämässä suorittaa jonkin näköistä alkuverkkaa, ja saamaan hevonen taipumaan niin käynnissä kuin ravissa ja kuuntelemaan pidätteitä, eikä kaahottamaan ympäri kenttää. Siitä ei siis tullut yhtään mitään. Pave kyllä taipui käynnisä ihan ok, mutta ravissa tuntui pureutuvan kuolaimeen kiinni ja katsovan yläkautta silmiin. Elli kehitteli jonkin näköisen voltti-puolikas pääty-ympyrä-voltti tehtävän puomeilla, joka viimeisillä yrittämillä saattoi ehkä jopa näyttää siltä, että tosiaan yritin ratsastaa Pavea. Parin vähän onnistuneemman kerran jälkeen ravailin aika paljon, ja yritin saada Pavea ravissa kunnolla taipumaan, mikä saattoi onnistua vähän paremmin kuin tehtävällä. Meidän ei ollut tarkoitus hypätä tälläkertaa, mutta sitten Laura ilmoitti halukkuutensa pomppia esteitä, joten vähän niinkuin sitä kautta sitten ajauduttiin hyppäämään...



Kentälle yhdet huojuvat tolpat, joihin tehtiin aluksi ristikko, jota tultiin Lauran kanssa pari kertaa niin laukassa kuin ravissakin. Ristikko oli Pavelle ja mulle jo ihan helppo juttu. Hevosella tuntui olevan aika paljon virtaa ja se tuli aikamoisella energialla ristikolle, jolle saatettiin lähteä välillä vähän kaukaa, mutta muuten hypyt onnistuivat ihan kivasti. Oltiin Lauran kanssa parin verkkahypyn jälkeen aika yksimielisiä nostamisesta, ja este nousi ehkä noin 40-50cm pystyksi.




Pystyllekkään ei tullut mitään ongelmaa. Hypyt eivät varmasti olleet mitään tyylipuhtaita suorituksia, mutta ylihän me joka kerta päästiin rämpimään. Otettiin hyppyjä molempiin suuntiin, vaikka toiseen suuntaan lähestymisistä ei ehkä tullut niin hyviä. Tätä korkeampaa ei olla kauhean useasti Lauran kanssa hypätty, mutta tällä kertaa päätettiin nostaa vielä yhdellä. Varmaan silloin kun hyppäsin- ja ratsastin- Pavella ekaa kertaa, hypättiin myös tuota "kolmannessa" olevaa pystyä, joka on ainakin yli 50cm.



Tällekkään ei tullut mitään sen kummempia ongelmia, mitä nyt olin vähän liian ajoissa tai jäin jälkeen hypystä. Nyt kun pystykin alkoi jo tuntumaan esteeltä, ja vaikka ollaan tälläisiä tunneillakin hypätty, musta tuntui siltä, etten osannut ollenkaan olla hyvässä kevyessä esteistunnassa. Ja sen lisäksi mun jalat jäivät joka hypyssä kamalan taakse, joka taas hankaloitti laskeutumista ratsastajan osalta. Hyppäsin tämän pystyn ehkä vähän turhan monta kertaa, mutta Paavo oli aina innoissaan lähtemässä kohti estettä. Tämän piti ensin olla viimeinen korkeus mitä hypättiin, mutta sitten jotenkin kerran kokeilumielellä nostettiin "neljänteen", jolloin este todellakin alkoi jo näyttämään ihan esteen kokoiselta (ainakin mulle).


Miten meni niinkuin omasta mielestä? "Mä en osaa hypätä"
Myötäys, mihin se jäi?

Ei se ollut varmaan kuin 60cm tai 65cm, mutta silti se näytti vähän isolta. Näillä tolpilla ei tämän korkusta olla koskaan aijemmin hypätty, mutta nyt sekin on sitten tehty. Ensimmäinen hyppy mun osaltani meni ihan pipareiksi, koska toin ratsuni ehkä vähän huonolla vauhdilla liian lähelle = puomi tuli mukaan. Toisella kerralla päästiin yli, ei tietenkään tyylipuhtaasti, koska en osannut olla järkevässä "esteistunnassa". Näidän kahden kokeiluluontoisen kerran jälkeen rämmittiin este yli ehkä vielä kahteen tai kolmeen kertaan, joista yhdellä kerralla meinasin hypyn jälkeen lentää ihan kunnolla kaulalle, mutta onneksi en kuitenkaan lentänyt.


Lopetettiin hyppääminen onnistuneisiin (tai vähemmän onnistuneisiin) yrityksiin ja ajateltiin loppuverkan ajaksi mennä ilman satulaa. Katsottiin ilmeisesti mun kännykästä kelloa vähän turhan hätäisesti täysin väärin ja ajateltiin, että oltaisiin ratsastettu vasta noin. puolisen tuntia. Ravailtiin ja laukkailtiin siis ihan kaikessa rauhassa ja oman tasapainon ehdoilla jonkin aikaa, kunnes vilkaistiin uudelleen kelloa. Huomattiin, että oltiin ratsastettu yli tunti, joten lopeteltiin aika piakkoin pitkien loppukäyntien jälkeen.



Taidan siis suosiolla pysytellä Pontson ja muiden sellaisten parissa, minkä kanssa tunnun pärjäävän vähän paremmin... Paavo on hieno ja ihana, mutta ei mun hevonen ollenkaan. Musta tuntui, ettei tultu juttuun sitten alkuunkaan, mutta kai sitä vain ratsastamalla kehittyisi hänenkin kanssaa (niinkuin Laura on kehittynytkin). Toisaalta taitaa Pontsonen olla enemmän mun tyyppiäni, vaikka ei meilläkään mene aina ihan putkeen. Kuitenkin olen niin paljon enemmän Pontsolla mennyt, joten on varmaan parempi pysytellä sillä linjalla :)

~ Amppa

P.S Haluaisitteko MyDaytä jostain heppailupäivästä, tai jostain muusta? Voisin yrittää jopa kuvata niin, että se päättyisi tänne blogiin asti :)

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kuvia parin viikon takaa



Olen hengissä tai jotain, vaikka en ole todellakaan pitkään aikaan julkaissut yhtään mitään. Jostain syystä koneen ääressä istuminen on vähän jäänyt kaiken muun ohella, ja nämäkin kuvat ovat pyörineet ties kuinka kauan keskeneräisessä luonnoksessa... Vaikka tästä kyseisestä päivästä, jolloin nämä kuvat on otettu, on kulunut jo monta viikkoa, ajattelin silti julkaista nämä teidänkin nähtäville.











Kokemäen raviradalla oli kiitolaukkalähdöt, joita lähtettiin pienen talliporukan kanssa katsomaan. Innostuttiin myös Ellin kanssa räpsimään läjäpäin kuvia, joista karsin parit kuvat jotakuinkin onnistuneet kuvat tähän postaukseen. Laukkaavien ratsukoiden kuvaaminen oli oikeastaan aika hankalaa, koska hevoset tulivat niin nopeasti kohdalle. Vaikka useat kuvat epäonnistuivat rajausten suhteen, tuli joitakin ihan suht hyviäkin kuvia. Jos joku oli kisaamassa ja haluaa kuvia (otin varmaan kaikista ratsukoista...) niin multa voi niitä kysellä :)










 Kokemäeltä lähdettiin aika hyvissä ajoin, että Elli ja pari muutakin ratsastajaa ehtivät valmennukseensa. Itse valmentaja oli myös mullekkin tuttu, ja oli aika hauskaa seurata tuntia kameran takaa ja kylmätä samalla Aatun jalkoja. Ellillä ja Muffella meni mun silmään todella hyvin, vaikka laukassa olikin pieniä ongelmia.


Silloin kun Muffe osaa seisoa kiltisti paikallaan ja näyttää söpöltä...

Mutta toisinaan se haluais vaan rapsuttaa kaveriaan tai kiskoa syömään...

Tai sitten ei...

Nyt on kerrankin kuvia varmasti ihan riittävästi! Valmennuksen ja poseerausten jälkeen pakattiin Muffe kärryyn ja otettiin nokka kohti yhtä yksityistallia, johon poni meni ylläpitoon pariksi viikoksi. Kotona olin vähän yli yhdeksän, että olipas aika pitkä tallipäivä....

~ Amppa

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Luovuttaja(ko) 2

Ensin tästä ei pitänyt tulla postaussarjaa.
Kun katsoin viime syksyn ratsastusvideoita, muutin mieleni.
On toinenkin poni, josta haluan kirjoittaa.

Eiköhän jokainen blogia syksystä asti seurannut arvaakin kenestä on kyse. Toinen hieno poni, jonka kanssa vaan luovutin liian helposti, on tietenkin syksyllä ainakin mua hauskalla persoonallaan ihastuttanut Aku. Superhyvä poni, joka vaan tarvitsisi oikeanlaisen ratsastajan. En mä sille ihan oikeanlainen kuski ole tai koskaan ollutkaan, mutta voisinhan mä sen kanssa pärjätä, edes sen verran, että saataisiin 50cm luokasta hyväksyttyjä. Tähän heti postauksen alkuun Akusta tekemäni koostevideo, josta ainakin mun mielestä näkee, ettei meillä aina niin metsään mennyt...


Viime syksynähän jossain vaiheessa menin yhden viikon Taalialla, toisen Pompeilla ja kolmannen Akulla. Tosiaan ilmeisesti Akunkin kanssa mun piti mennä vaan joku yksittäinen tunti ja sen jälkeen katsottaisiin taas, kenen kanssa sitten menisin rataharkkoja yms. ennen kisoja, kisoihin oli tosiaan ehkä kuukauden verran, kun mut Akun selkään heitettiin. Hyppäsin sillä toista kertaa elämässäni, ensimmäinen kerta meni ihan päin puuta joskus kesällä, toisella kertaa esteet oli ihan maahankaivettuja. Marraskuun estekisoissa hyppäsin Akulla 40cm luokassa puhtaan radan.

Vaikka monille ei olisi mitenkään ihmeellistä menä 3-5 tunnin treenaamisella kisoihin, mulle se oli. Koska olen tosi arka ratsastaja, kuulostaa jopa omiin korviini vähän uskomattomalta, että yhden yhteensä kaksi tuntia Akulla hypättyäni, josta toisesta oli monta kuukautta eikä silloin mennyt mitenkään kehuttavasti, ilmoittauduin sillä kisoihin neljäänkymppiin.

Akuhan hyppää tosi hyvin - kuulemma pystyisi helposti 90cm rataan, kun löytysi oikea ratsastaja eikä Aku tekisi itse hyppäämistä itselleen niin hankalaksi. Ilmavara tällä ponilla on todella kunnossa, joten jos sen saa esteelle asti kutakuinkin reippaasti, eivät puomit kovinkaan usein lentele. Kun kisoja edeltävistä tunneista ainakin kaksi treenattiin erikoisempia tilanteita, eli erikoisesteitä ja muuta mukavaa, aika luottavaisin mielin lähdin kisoihin ja tuloksenahan oli puhdas rata. Hidas kuin mikä, mutta Akun kolmesta lähdöstä nopein, ja puhdas. Jos Akun saa hyppäämään, aika harvoin se ottaa puomeja mukaansa.


Nyt Dollin selän kestävyyden ollessa kysymysmerkkinä olen miettinyt, kenellä haluaisin mennä. Todennäköisesti sitä ei multa kysytä, mutta jo omien ajatusten selvittämiseksi olen tätä miettinyt. Ensin olin ehdottomasti sitä mieltä, että jos vaihtoehdot ovat Aku ja Taalia, kyllä se Taalia on kivempi. Järjellä asiaa ajateltuani, mieltäni muuttamatta - Aku on paremman kokoinen, Akun kanssa olisi helpompi päästä edes 60cm luokkiin, vaikka töitä senkin eteen pitäisi tehdä, Aku ihan oikeasti pystyisi menemään vaikka kuinka kivasti (ei sillä ettei Taaliakin, mutta Akun vaan on nähnyt menevän sellaisia pätkiä, että ihan oikeasti haluaisi itsekin yrittää saada sen toimimaan niin hyvin) - eksyin kuitenkin katsomaan vanhoja Youtubeen lataamiani videoita.

Poni laukkaa superhyvin. Poni hyppää superhyvin. Poni toimii muutenkin superhyvin. Miksi mä luovutin senkin kanssa? Miksi mä en enää mene sillä? Miksi mä haluan mennä Dollilla kun tiedän ettei se tule kestämään?

Niinpä, näihin kysymyksiin en todellakaan tiedä vastauksia. Siksi mä kaikki meidän tuntivideot moneen kertaan katsottuani tulin siihen tulokseen, että haluan yrittää Akun kanssa uudestaan. Ei meillä välttämättä mene hyvin, entä jos joudun vaihtamaan valmennusponia ja saan sen? Se tarkoittaa paljon treeniä, mutta ehkä kovan työn jälkeen voitaisiin päästä 60-70cm luokkiin. Jos mä en voi Dollilla mennä, mä todella haluan Akun.


Tällä aikaa mä olen jopa oppinut asennoitumaan siten, että kun mut sinne Akun selkään tullaan ennemmin tai myöhemmin heittämään, mä otan sen uutena mahdollisuutena saada se poni toimimaan. Mä yritän ratsastaa sillä samalla tavalla, kuin ratsastin syksyllä. Ei se silloinkaan mitään tehnyt, miksi se tekisi nyt? Mikä on muuttunut?

Ratsastuskouluelämä muuttaa poneja, mutta Aku ei ole muuttunut niin paljoa. Meistä kahdessa muutos on tapahtunut ratsastajassa - talven tippuminen Nelliltä esteillä vaikuttaa aivan varmasti enemmän, kuin ensin luulin. Kun poni hyppääin vähän isommin ja vähän kauempaa, iskee mulle epävarmuus, vaikka Aku ei mitään teekkään, jos ratsastaja on hypyssä edellä. Se antaa sellaiset virheet anteeksi, Nelli ei - ja siksihän mä sitä hiekkaa maistelin. Sitä paitsi Tanja vielä käski istumaan ihan esteelle asti, mutta ei, kuka oli taas kuuro ja tyhmä.

Mulla ei kuvien lataus halunnut ensimmäisen kuvan jälkeen toimia, joten tämä hehkeä videokaappauslaatuinen kuva on ainoa, minkä sain tähän hätään tähän postaukseen taiottua... :/
Mulla on ikävä sitä, kun mä en todella voinut tietää, mistä poni hyppää, mutta en panikoinut sitä. Mulla on ikävä aikaa, kun nauroin sille, että poni hyppi isosti tai että hypättiin eri aikoihin. Miksi niin ei ole enää? Yksi isoimmista syistä on varmaan tippuminen Nelliltä ja pään tärähtäminen sen verran, että sen tunsi jälkikäteen tärähtäneen, ei yhtään enempää. Pahasti ei siis missään nimessä luojan kiitos käynyt enkä lentänyt esteen sekaan, vaikka niinkin siinä olisi voinut käydä.

Akun kanssa niin ei olisi todennäköisesti käynyt, vaikka erikoiseste olikin kyseessä. Kuitenkin talvella pariinkin kertaan vähän lapasesta lähteneesti loikittuani olen kai alkanut pelkäämään hyppäämistä vieraammalla hevosella, ja lopputulos on se, etten uskalla hypätä Akulla. Kiltillä, hauskalla Akulla, johon tykästyin syksyllä ja johon luotin jo yhden tunnin jälkeen. Akulla, jolla ratsastaminen kisojen jälkeen vaan jäi, kun siihen tuli se yksi vähän huonompi tunti. Miksi? Mä en halua pelätä Akulla ratsastamista.

Jos mun pitäisi nähdä itseni tulevaisuudessa toisen ponin selässä, se on ainakin toivottavasti Aku. Sen kanssa kuitenkaan kaikki ei ole niin tuhoon tuomittua, jos uskallan ratsastaa sillä samalla tavalla kuin ratsastin ennen ja luottaa siihen samalla tavalla, kuin syksyllä. Me tarvitaan aikaa, enkä mä tiedä, kuinka paljon. Mä en usko, että tunneilla saadaan tarpeeksi aikaa, että mä oppisin luottamaan ja uskaltamaan. Jos kävisin vuokraamassa ja tutustuisin poniin rauhassa uudelleen, mennen sillä samalla vakkaritunteja, voisin saada sitä aikaa keräillä ajatuksia ja miettiä, miten menee nyt, miten meni joskus, miksi menee näin ja miksi silloin meni niin.


Toisaalta mä en halua alkaa vuokraamaan ponia, jos mä en ole ihan varma, että siinä on mitään järkeä. Akun kanssa kun alkuun tuskin olisi niin kivaa, vaan lähinnä ratsastajan omien ajatusten keräilyä ja apujen hakemista sitä varten, että valmennuksissa ja estetunneilla olisi se "perusta" edes jonkinlaisessa kunnossa, jonka päälle voidaan sitä parempaa yhteistyötä ja onnistumisia hakea. Entäs jos se Dolli tuleekin kuntoon ja menen taas sillä valkut? Olisiko järkeä vuokrata Akua ja opetella ratsastamaan sillä uudestaan? Pidemmällä tähtäimellä olisi, mutta en nyt usko, että ihan heti menen ketään vuokraamaan. Kun seuraavan kerran menen tallille, voisin toki yrittää joltain kysyäkin siitä, pitääkö mun vaihtaa valmennusponia jne. Jos sitä muistan kysyä ja jos saan vastauksen, jatko riippuu aika paljolti sitten siitä, millainen vastaus on... Tähän loppuun vielä vanha tuntivideo Akusta, jos joku sen jaksaa / haluaa katsoa :)


Nämä postaukset ovat tosiaan hyvin suurelta osin pelkkää spekulointia, jos mun on "päästettävä irti" Dollista, ainakin osittain. Keksin jo kolmatta osaa varten idean, joka ei kuitenkaan ole idealtaan edes näin selvä kuin nämä kaksi ensimmäistä, jonka kummankin toteutus onkin pahempi kuin sekava. Toivottavasti siis jaksatte lukea omien ajatusten selvittämiseksi kirjoitettuja postauksia eri poneista ja siitä, miten mulla vaan on sellainen olo, että luovutan kaikessa ja kaikkien kanssa. Pahoittelut tämän postauksen vähäisistä kuvista, mulla ei ole Akusta juuri yhtään kuvia ja Blogger päätti olla suostumatta yhteistyöhön noiden vähäisten kuvien kanssa...

~ Omppu

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Luovuttaja(ko) 1

Tuijotan kuvaa, jossa hymyilen ja halaan ponia.
Ponin suitsiin on kiinnitetty ruusuke.
Muistan hetken, kun kuva otettiin -
olin niin tyytyväinen ja onnellinen, sekä ylpeä ponista.
Palaan todellisuuteen,
tajuan, että minun tekisi mieli itkeä.

MIKSI?

Tehdään nyt näin postauksen alkuun selväksi pari faktaa. Kuvan poni on Taalia. Taalia on kunnossa, sille ei ole käynyt mitään, se viettää normaalia ratsastuskouluponin elämää. Kuva on otettu viime elokuun estekisojen jälkeen, joissa voitimme puomiluokan, ja jonka jälkeen meillä alkoi mennä kaikki enemmän tai vähemmän alamäkeen.


Dollin ollessa kevyemmällä käytöllä ( = eli en saa Dollilla mennä) aloin miettimään, että entä jos Dollista ei ole oikeasti ratsastuskouluponiksi, saati ratsastuskouluponin hommien lisäksi kevyeen kisa- ja valmennuskäyttöön, jollaisessa se nyt on. Dollin terveys on tärkein, eli mielummin todellakin lopettaisin valmennuksissa käymisen yms. ja palaisin jollain muulla hevosella puomiluokkiin, kuin menisin Dollilla, jos / kun sen selkä ei kestä. Tästä jatkuikin pohdinta, kenellä?

Talli on täynnä hevosia, joilla lähes jokaisella on kuitenkin jo kisaaja. Jos tätä asiaa ei huomioitaisi, siirtyisin todennäköisesti hevosiin, jos Dolli ei valmennuksia yms. kestä. Ihan sellainen pikku juttu, että jokaisella tallin hevosella on jo kisaaja / valmennusryhmäläinen, joka sillä valmentautuu. Poniratsastajana siis pysyn.


Yksikään järkevä perustelu ei ole sen puolella, että ottaisin valmennusponiksi vaihtoehdoista Aku ja Taalia, Taalian. Sen kanssa päästään tuskin 60cm luokkiin asti, saati siitä eteenpäin. Akulla on ponnua paljon enemmän, mihin mun taidot tulee koskaan riittämään. Taalia on mulle jo nipin napin liian pieni, Aku ei. Taalia on itsepäinen ja laiska, ei taivukaan oikein hyvin. Onhan Akukin itsepäinen, mutta kun sen alkuun pistää liikkeelle, niin kyllä se liikkuu hyvin ja taipuukin.

Toisaalta, kun palataan ajassa takaisin melkein vuoden verran, voidaan todeta, että musta olisi aikanaan voinut tullakin Taalian kanssa jotain. Nykyäähän tilanne on vähän eri... Seuraavat pätkät on suoraan kopioitu viime vuoden heinä- ja elokuun postauksista.


"Koska tunnista on jo sen verran aikaa, en jaksa tarkemmin alkaa kirjoittamaan muuta, kuin että hyvin meni ja poni oli super, kun itse muistin istua ja jarruttaa (ja pitää käden hiljaa). Mä niin rakastan tätäkin ponia, kaikesta sen hölmöydestä ja osaamattomuudesta huolimatta! ♥"

"Vau. Vau. Vau. Taalia on jälleen kerran postauksemme otsikossa mainittuna, ihan syystäkin. On se pikku palleroinen niin positiivinen yllättäjä, ihana kaikessa hölmöydessään. Taaliassa on hienoa se, että se yrittää. "

"En osaa (jälleen) muuta kuin hehkuttaa Taaliaa, joka on hienoin ja parhain poni opetella esteillä tekemään muutakin kuin ohjaamaan tolppien väliin."

"Silti Taalia oli tälläkin kertaa kertakaikkisen mahtava, upea ja paras, enkä voi tälläkään kertaa sanoa mitään muuta, kuin että kerta kerralta menee paremmin ja että on se hieno poni."




Mua todella harmittaa se, että "luovutin" Taalian kanssa. Me olisi ihan oikeasti voitu kehittyä ja päästä kisaamaan samoja luokkia, mitä nyt kisaan Dollilla. Taalia olisi tämän matkan aikana opettanut mua todella ratsastamaan - vaikka on toki Dollikin opettanut, mutta eri tavalla. Sitä mä en osaa sanoa, onko mun tärkeämpää tulevaisuudessa osata ratsastaa pohkeet kiinni ihan viimeiseen askeleeseen ennen estettä asti vai pitää ne ulkoavut kiinni - tähän mennessä itse asiassa nämä asiat olisin oppinut kumman tahansa ponin kanssa.

Vaikka Dolli tuntui aikanaan helpolta vaihtoehdolta, se on ihan oikeasti opettanut mulle paljon, enkä tarkemman miettimisen jälkeen ole lainkaan varma, olisiko Taalia opettanut yhtään sen enempää. Mutta yhtään helpommalla en olisi sen kanssa päässyt, siitä olen varma.


En tehnyt väärin, kun toivoin Dollia kisojen jälkeen ja jatkoin ratsasteluja lähinnä Dollin (+ muutamia viikkoja myöhemmin Akun) kanssa. Se oli ehkä silloin vain parasta jatkaa sen ponin kanssa, joka oli suunnilleen samalla aallonpituudella, kuin minä. Taaliaan oli aina yhtä hankala siirtyä Dollin jälkeen, mutta silti se oli palkitsevaa.

Taalia ei ole enää samanlainen. Ei se ota kierroksia mistään laukkapuomeista. Ei se ota kierroksia esteistäkään. Se ei ehdota laukkaa, kun on oppinut, mistä se nostetaan. Sen kanssa ei ole pienintäkään ongelmaa tulla estetehtävää ravissa. Ennen oli. Taalia kuitenkin muuttui syksyn kipeytymisensä takia ikään kuin eri poniksi. Ilman satulaa se on tahmeampi kuin täi tervassa. Esteillä se ei enää hyppää kaukaa, vaan ottaa joka kerta sen pienen töppöaskeleen, toisin kuin ennen. Se hyppäsi aina kaukaa, nykyään se hyppää mieluummin liian läheltä kuin liian kaukaa tai hyvästä paikasta.


Vaikka mä miten aina panikoin Taalialla ratsastamista ja vaikka mä olen valittanut, miten kamala poni se on, mulla on ikävä sitä. Se on ihan oikeasti tärkeä mulle. Se, että se on ollut "kamala", on suurimman osan ajasta ollut kiinni siitä, että se on kipeä ja loput sitten siitä, että en ole sillä osannut ratsastaa.

Tällä hetkellä tuntuu, että umpikujassa ollaan. Itseluottamus on miinuksen puolella ja se ainoa poni, jonka kanssa se ei haittaa, ei välttämättä kestä. Eikun kaivamaan itseluottamusta jostain... Toisaalta mä en halua mennä Dollilla, koska se on kipeä. Toisaalta mä haluan mennä sillä, koska se kerran tunneilla on. Nyt kuitenkin vaan katsotaaan, millä poneilla mut pistetään menemään, ja niiden kanssa sitten puksuttelen tunnit. Valmennuspäivä olisi 27.6, mutta silloinhan me ollaan Ampan kanssa Helsingissä katsomassa One Directionia, joka itseasiassa on Dollinkin kannalta ihan hyvä. Ehkä heinäkuun valmennuspäivään mennessä palaillaan sitten tähän poni"ongelmaan", jonka ongelmaa en kyllä itsekään tiedä tai osaa sanoa...


Tähän loppuun haluan vielä laittaa Taaliasta tekemäni videon, joka on - pakko myöntää - ehkä kliseisin video ikinä. Musiikkia etsin ehkä pari tuntia, että löysin edes suunnilleen sopivan, sillä vaikka video ei ehkä siltä vaikuta, sen tekemiseen ihan oikeasti yritin panostaa... Tekstien kieliopinmukaisuudesta en tiedä eikä pahemmin kiinnostakaan, mutta videolta ainakin näkee aika selvän eron meidän nykyisen ja viime kesäisen menon välillä, eikä tämä ero ole mitenkään hyvässä mielessä...


Tämä postaus tosiaan on "Luovuttaja(ko)"- postaus"sarjan" ensimmäinen osa, jossa tulen ainakin kahden postauksen verran pohtimaan luovuttamista, tallin poneja ja sitä, miksi ennen meni hyvin ja nykyään ei. Tätä postausta aloin kirjoittaa vain omien ajatusten selvittämiseksi, mutta päädyinkin julkaisemaan sen. Tosiaan toivon, että tykkäätte tästä postauksesta idealtaan, toteutus saattaa olla vähän sekava, sillä olen jo aloittanut seuraavan osan kirjoittamisen... :D

~ Omppu

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Fiilis kuin alkeistuntilaisella

Ei. Huonompi kuin alkeistuntilaisella, koska mulle annettiin Kössi. Se ei tee alkeistunteja. Muhun luotettiin enemmän, kuin alkeistuntilaiseen.

Sama kuva kuin viime postauksessa, mutta mulla ei ole muita kuvia tästä pienestä pallosalamasta... Kuvan ottanut yksi meidän tuntilainen :)
Sunnuntaina menin (jälleen) vaan iltatunnin, jolla tosiaan hypättiin. Tai no, kaikki ne, joilla oli ponit hallinnassa, hyppäsi. Sanoisin, ettei nyt kyllä tosiaankaan mennyt ihan putkeen, mutta kai tästä voin yrittää "normaalin" tuntipostauksen kirjoittaa. Ei tee mieli kirjoittaa tästä, mutta toisaalta on pakottava tarve kirjoittaa. Niinpä siis päädyin kirjoittamaan, vaikka eihän tuosta tunnista voi paljoa mitään kirjoittaa. 

Mulla oli siis ponina viime viikon tapaan Kössi, mistä olin ihan innoissani. Kössi kuitenkin vaikutti jo ennen edeltävää tuntia tosi hermostuneelta, mutta ajattelin, että se menee siitä ohi, kun se kuitenkin liikkuu päivän aikana kaksi tuntia ennen mua. Silti jännitti, sillä edessä oli estetunti eikä Kössi ole esteillä kovin varma ja se pitää todella ratsastaa esteelle asti, eikä vaan matkustella sinne päin.

Alkukäynneissä Kössi hyppi koko ajan raville, jos annoin täysin pitkät ohjat. Istunnalla en saanut ponia hidastamaan ollenkaan, ohjastuntumaakin vastusteli, kun ohjat sitten otettiin käteen. Käynti oli älyttömän jännittynyttä tikitystä, missä tuijotettiin toisiamme kirjaimellisesti yläkautta silmiin, eikä mulla ollut minkäänlaista tuntumaa poniin. Jos pyysin sisäpohkeella taivutusta, vauhtia tuli vaan lisää ja kohta olin taas siirtämässä ponia ravista käyntiin. Käyntiverkka meni siis haahuillen, yrittämättä edes taipua, väistää tai peruuttaa, sillä pohjetta ei voinut juuri käyttää. Ainoa vaikutus pohkeella oli nimittäin eteen.

Oikeastaan en saanut edes hyvää pysähdystä koko tunnin aikana aikaiseksi. Mikään ei vaan toiminut. Kun siirryttiin raviin, Kössi sinkosi eteenpäin kuin karvainen tykinkuula, ja sitten tikitettiin menemään sellaista vauhtia, että ratsastajan hermo meinasi mennä huonoon kuntoon. Pidätteet eivät menneet läpi alkuunkaan, ja kun keikahdin vähänkin etukenoon, poni otti siitä vain enemmän vauhtia. Ravipuomit päästiin vielä suhteellisen hyvin, ravivolteilla Kössi joutui hidastamaan, koska sen tasapaino on niin huono, mutta suoralla taas lähti. Niin siis volttasin ja tein ympyröitä koko sen ajan, kun muut verkkasi aavistuksen järkevämmin ja monipuolisemmin ravissa.

Koska oli jo tullut selväksi, ettei se poni ihan lapasessa ole, olin valmis ottamaan todella reippaasti kiinni laukkaa pyytäessäni. Laukkahan sieltä nousikin, eikä aivan lapasessa ollut laukka, joka tosin loppui lyhyeen, kiitos kuskin kontrollifriikkiyden. Muut meni yksittäisiä laukkapuomeja, me voltattiin keskellä kenttää ja jos sain ponin edes vähän hallintaan, tultiin yksittäisiä ravipuomeja.

Sitten muut aloitti hyppäämään, kuka ravista ja kuka laukasta, mutta me yritettiin kävellä rauhallisesti, onnistumatta. Yritin tehdä pysähdystä, poni ei pysähtynyt. Katseltiin siellä keskellä kenttää toisiamme yläkautta silmiin, mua heikotti (olin siis vilustunut nuortenleirillä, mutta kuumetta ei ollut, joten heppailemaan piti päästä) ja ketutti. Siinä sitten mietti, että tämä sama poni meni jatkotunnilla kuulemma tosi hyvin ja laukatkin onnistui ja kaikki. Ja mä en saa sieltä hyvää käyntiä, minkäänlaista pysähdystä tai rauhallista ravia suoralla uralla.

Siinä oli oikeastaan mun tunti. Kyllä, harmitti. En siis hyppäämään lähtenyt, kun poni ei ollut edes ravissa sileällä hallinnassa - jälkikäteen tämä harmitti, kun Tanja sanoi, että kyllä mä voisin sillä hypätä, mutta silti tiedän, että tein oikein. Olisi vain kumpikin tultu epävarmemmiksi ja huonolla tuurilla olisin sieltä vielä maastoutunutkin.

Ensimmäistä kertaa tuon hevospelkoajan jälkeen en halunnut laukata ja olin tunnilla laukkaamatta ihan omasta tahdostani. Sanoisin, että nyt meni kyllä lievästi sanottuna metsään koko tunti, mutta näillä näkymin menen ratsastamaan seuraavan kerran kolmen viikon päästä, ellen mene sitten korvaustunneille ennen sitä. On ainakin aikaa keräillä omia ajatuksia ja itseluottamuksen rippeitä kasaan.

~ Omppy

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Bloggaamisesta

Blogi täytti tänään, 16.6 -15, 2 vuotta.
Parempi juhlapostaus tulee myöhemmin, kun saamme sen aikaiseksi.
Tänään ajattelin kuitenkin käydä läpi asioita, mitä minulle tulee mieleen bloggaamisesta, meidän blogin kahden vuoden ajalta.


Tänään kävin erään samalla tallilla ratsastavan henkilön kanssa jollain tavalla jopa huvittavan keskustelun, joka olisi voinut päättyä tekijänoikeusvalistukseen. Toisaalta se, mistä tämä keskustelu alkoi, avasi silmäni jollain tavalla.

Tallin whatsapp-ryhmässä tuli jollain tavalla puhe keväällä -14 lopetetuista poneista, Bettystä ja Lyylistä. Ryhmään tuli useita kuvia poneista, ja jossain vaiheessa Lyylin kuvia selatessani rupesin miettimään, että onpas tutun näköisiä kuvia. Lähes heti asian todettuani tajusin, että kuvat ovat kuin ovatkin ottamiani, sieltä talvelta 2013-2014. Kysyin kuvien lähettäjältä, mistä hän on kuvat saanut, ihan vain mielenkiinnosta sitä kohtaan, ovatko kuvat kenties levinneet blogistamme johonkin. Vastausta en saanut, vaikka rehellisesti kerroin olevani kuvien ottaja enkä tarkoita olla ilkeä vaan olen vain kiinnostunut kuvien mahdollisesta leviämisestä.


Kuitenkin, jo se, että en usko kyseisen ihmisen blogiamme lukevan, pysäytti. Mistä hän on saanut kuvat? Ovatko ne levinneet, vai lukeeko kyseinen ihminen blogiamme? Nimittäin, aina kun kuulen jonkun tutun tai puolitutun lukevan blogiamme, ensimmäinen reaktioni on lähinnä juosta karkuun. Blogi on minulle oman pääni sisällä maailman suurin salaisuus - toisaalta kerron kyllä että haluan kuvia / videoita blogiin, mutta blogin osoitetta tms. en sitten niin mielellään kerrokaan. Häpeän sitä, että kirjoitan. Häpeän sitä, miten kirjoitan.

Mulle ei ole mikään ongelma miettiä, että ihmiset, joita en tunne. lukevat tätä blogia. Mutta kun mietin, miten monet kaverini ja tuttuni tietävät blogini, alan miettiä, mitä voin kirjoittaa. Ja vielä pahempi on kaikki ne tutut ja puolitutut, jotka jollain ihmeellisellä tavalla ovat löytäneet tiensä tänne. En haluaisi jättää postausta julkaisematta siksi, että pelkään tuttujen lukevan sen, mutta nyt en ole kyllä ihan varma, onko niin joskus käynyt. Muutaman kerran olen pariin kertaan miettinyt, että entä jos se tai tämä ihminen näkee sen, mutta yleensä ainakin päätynyt painamaan sitä Julkaise- nappia.


Monelle tulee bloggaamisesta mieleen hienot ja suositut blogit, joilla on satoja tai jopa tuhansia lukijoita. Sitten perustetaan oma blogi ja todetaan, että niitä lukijoita ei saa ihan ilmaiseksi, ellei sitten vain yritä saada lukijoita ja sorru näihin "lukija lukijasta"- juttuihin. Silloin oma lukulista täyttyy blogeilla, jotka eivät edes kiinnosta. Sitä paitsi omat lukijasi tuskin koskaan oikeasti lukevat blogiasi, sillä se ei kiinnosta heitä todennäköisesti yhtään sen enempää, kuin heidän bloginsa sinua.

Mua ei todellakaan haittaa, että meidän blogilla on "vaan" 25 rekisteröitynyttä lukijaa ja muutama anonyymi päälle. Jo tämä määrä on paljon, sillä en olisi ikinä uskonut, että ketään kiinnostaa lukea ainakaan mun heppailuita ratsastuskoulussa. Toisaalta samalla, kun harrastus on muuttunut pelkistä ratsastustunneista paljon laajemmaksi, on blogiinkin tullut enemmän kerrottavaa - ja innostusta kertoa.


Hyvän blogin yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on laadukas teksti, jota ei todellakaan saa aikaiseksi, ellei viitsi vähän nähdä vaivaa ja ole aidosti kiinnostunut ja innostunut siitä, mitä kirjoittaa. Siksi tuntipostaus "sitten tehtiin sitä ja sitten tehtiin tätä ja sitten tehtiin tuota" ei välttämättä kerääkään niin paljoa kommentteja ja katselukertoja, kuin vaivalla kirjoitettu isotöinen mielipidepostaus. Kisa- ja valmennuspostausten suosiota olen meidän blogissa vähän hämmästellyt, mutta olen tullut siihen tulokseen, että se fiilis näkyy kirjoituksessa - ja että ihmisiä kiinnostaa, miten kisoissa ja valkuissa menee.

En todellakaan väitä, että kirjoittamani teksti olisi aina laadukasta. Tuntuu, että se on sitä hyvin harvoin. Kuitenkin yritän kirjoittaa niin hyvin, kuin osaan, vaikka aina se ei siltä kyllä vaikuta. Kuitenkin, koska niin suuri osa blogista ja postauksista on kuitenkin tekstiä, olen sitä mieltä, että siihen pitäisi panostaa. Meidänkin blogissa pyörii ainakin mun postauksissa paljon samoja kuvia, videoita ei ole kovinkaan usein, mutta tekstiä on. Pystyn kirjoittamaan pitkiä tekstejä melko helposti, toisaalta myös luen innokkaasti, joten toisinaan tuntuu hankalalta arvioida postaukselle järkevä pituus. Tuntipostaus on luonnostaan sen pituinen, minkä verran tekstiä tulee, mutta mielipiteet yms. vaatii huomattavasti enemmän miettimistä.

Blogia lukiessaan voi toisaalta myös lukea niitä vanhoja postauksia, joita lukiessa tekisi mieli itkeä, tämäkin kuva on eräästä sellaisesta... ♥
Osa hyvää blogia on myös isot, hyvänlaatuiset kuvat, joita mielellään olisi joka postauksessa. Nykyään käytän vanhoja kuvia postausten kuvittamiseen, toisinaan ne ovat oikeasti todella hyviä kuvia, kuten esim. kisakuvat, mutta toisinaan kuvat on kaapattu puhelimella kuvatusta videosta, jolloin niiden laatukaan ei ole kovin hyvä. Itse luen mielummin postauksia, joiden kuvat olen nähnyt sataan kertaan, kuin kuvattomia postauksia, sillä kuvat ns. "keventää" postausta ja tekee siitä jollain tavalla mielekkäämpää luettavaa. Tämän jokainen blogeja lukeva varmasti on huomannut.

Myös videot ovat osa hyvää blogia. Alkuunhan me tosiaan yritettiin ladata blogiin videoita lataamatta niitä Youtubeen, ja voin kertoa, että videon laatu kärsi, video ei välttämättä näkynyt tai toiminut ja sitä paitsi saimme ladattua vain yksittäisiä pätkiä, emme kokonaista vähän "editoitua" videota. Editoitu on siksi lainausmerkeissä, että tuolloinhan "editointi" tarkoitti ainakin minulle, että klipit peräkkäin Movie Makerissa, tallennus ja valmis (jos oikein jaksoi panostaa, niin joku musiikki, mikä koneelta löytyi valmiiksi). Heh, en väitä, että vieläkään hyvin osaan editoida, mutta tuosta olen kehittynyt.


Videoidenkin pitäisi olla hyvälaatuisia, mutta toisaalta niiden tallentaminen koneelle parhaan mahdollisen laatuisena ja sitten lataaminen Youtubeen ovat välillä niin hitaita projekteja, että ainakin itse menen välillä siitä, mistä aita on matalampi ja olen valmis tinkimään videoiden laadusta - olennaisen näkee niistä ehkä ilman HD- laatuakin. Toisaalta, onhan se mukavaa, että videot ovat hyvälaatuisia, aina vaan ei välttämättä jaksa alkaa ladata sitä videota Youtubeen, mulla esimerkiksi oli kerran video ladannut koko yön (!!) ja lataus oli vielä aamullakin kesken. Tämän jälkeen olen ladannut videot lähes aina huonompilaatuisina... :D

Alkuun bloggaaminen oli vain hauska juttu, mitä tehtiin, että saataisiin mahdollisimman paljon lukijoita. Nykyään siitä on tullut tärkeä harrastus, josta aivan varmasti on hyötyä äidinkielen esseitä kirjoittaessa. Ala-asteella mun äidinkielennumero nimittäin kiikkui ysin ja kympin rajalla, ainakin vitosella. Bloggaamisen aloitin vitosen ja kutosen välisenä kesänä ja nykyään sanoisin, että onhan tuo seiskan kevättodistuksen kymppi aika vahva ja ansaittu - kirjoitelmista kun tuli seiskan aikana huonoimmillaan 10- ja pariin kertaan 10+ (kokeiden numerot vaihteli välillä 9+ ja 10+). Todellakin väittäisin, että ei ole sattumaa, että nimenomaan mun tekstien kirjoittaminen on vahvistunut näissä parissa vuodessa ihan reilusti, vaikka toisaalta mulle ei ole koskaan ollut ongelma alkaa vain kirjoittaa pitkää tekstiä. Se huomattavin muutos onkin ehkä tekstin laadussa.

Blogiin saa helposti "talteen" materiaalia vanhoista ratsastuksista ja sen itseluottamuskriisin iskiessä voi sitten selata niihin vuoden vanhoihin postauksiin ja muistella aikaa, kun 40cm tuntui mahanpohjassa ja 60 tuntui hipovan pilviä. Sitten voi vaan ihan oikeasti miettiä, että niin, ollaanhan tuolta tultu sellaiset parikymmentä senttiä ylöspäin.

Edelleen tää on yks mun lempikuvista musta ja Taaliasta, nää oli aikalailla viimisiä aikoja kun se poni oli noin mahtava ♥
Vanhoja postauksia on myös vähintään huvittavaa (ja hävettävää) lukea, kun kauhistelee omaa ratsastusta ja kirjoitustyyliä. Toisaalta uudemmat, mutta ei silti uudet postaukset (esim. mulla viime loppuvuosi / tämä alkuvuosi), ovat mukavaa luettavaa, kun voi elävästi palata siihen fiilikseen, miltä tuntui hypätä oma eka kuudenkympin kisarata tai laukata ekaa kertaa kunniakierroksella voittajana. Toisaalta se, että joskus aikaisemminkin on ollut hankalaa, ainakin auttaa mua uskomaan, että viimeksikin noustiin ylös sieltä kuopasta ja niin tehdään tälläkin kertaa.

Tän ponin kuoleman jälkeen noustiin sieltä pohjalta lähinnä Taalian ja Dollin ansiosta ♥
Bloggaamisesta on kahdessa vuodessa tullut mulle todella tärkeä harrastus, vaikka alkuun se oli vain tapa viettää aikaa ja halusin aloittaa bloggaamisen lähinnä, koska tosi moni muukin bloggasi. Hetkeäkään en taida olla katunut sitä, että kesäkuussa 2013 aloitettiin Ampan kanssa tämän blogin kirjoittaminen, sillä vaikka myös niitä ilkempiäkin (ei tosin lähellekään niin ilkeitä, kuin suosituille bloggaajille) kommentteja on tullut, on koko tänä aikana ollut niin paljon bloggaamiseen liittyviä iloisia hetkiä. Jokainen positiivinen kommentti saa hymyn naamalle, tai se, kun postaus, johon on panostettu ja jonka pelkäsi jäävän lukemattomaksi, on suosituimpien postausten joukossa.

Sitä paitsi, kun harmittaa, mun on paljon helpompi kirjoittaa, kuin puhua. Niin siis olen jakanut blogiin aika lailla kaiken negatiivisenkin, joka tänne millään tavalla kuuluu - Lyylin huonommat jaksot, pelko harrastuksen loppumisesta, Dollin ontumiset, oma itseluottamuksenpuute, Dollin jäykkyys ja pelko siitä, miten Dolli kestää edes tätä kesää. Jollain tavalla tuntuu oudolta kirjoittaa näitä asioita ihmisille, joita en tunne, mutta silti - kuitenkaan näissä asioissa ei ole mitään niin henkilökohtaista, etten näitä voisi kertoa.


Kun tunteistaan ja ajatuksistaan on helppo kirjoittaa, on bloggaaminen hyvä harrastus. Tällä hetkellä mulla on ihan loputon into kirjoittaa, joten kaikki mahdolliset postausideat voi heitellä kommenttiboksiin. Toivon, että tämä riitti ainakin näin ensin blogin tämän vuoden "synttäripostaukseksi", parempi ns. "juhlapostaus" tulee heti, kun saamme sen kasattua.

~ Omppu