maanantai 29. helmikuuta 2016

Sunnuntain hölkkäpäivä

Kyllä mä väitän, että huomattavasti järkevämmältä tää rupee jo näyttämään, kuin tammikuun alussa.


Sunnuntaina mun piti vain liikuttaa Nata kevyesti ennen kengitystä, tarkoituksena saada hevosta vähän lämmiteltyä ja veryteltyä. Lauantain tunnilla tehtiin hyvää väistötehtävää, jota päätin jatkaa sunnuntainakin, sillä sen avulla Nata lähti liikkumaan paremmin ja rentoutumaan enemmän. Miksipä ei? Isoimpiin ongelmiin kun kuuluu tuo rentous, vaikka ravi on jo pätkittäin ihan okei, käynti on yleensä tosi jännittynyttä, enkä mä saa Nataa ratsastettua käynnissä pois siitä "tökötysvaihteesta", joka sille jää todella helposti päälle.


Alusta asti Nata oli melko energinen, muttei kuitenkaan turhan kiireinen. Käynti oli jännittynyttä tökötystä, mutta ravi toimi hyvin. Tein käynti-ravi- ja ravi-käynti-siirtymisiä, yrittäen saada Nataa pysymään rennompana läpi siirtymisen, siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Väistöt eivät toimineet aivan yhtä hyvin, kuin lauantaina, mutta muutaman kerran onnistuin pyytämään suunnilleen oikein, jolloin Nata esittelikin ihan kelvollista väistöä. Oma istunta pitäisi vaan saada jonkunlaiseen kuosiin...


Ravi vain parani ja parani koko ajan. Älyttömän hyvää ravia Nata paineli menemään varsinkin, kun lopetin väistöjen tekemisen, ja annoin sen venyttää askelta vielä vähän lisää. Mitään askeleenpidennystä tms. ei tehty, vaikka melko komeasti Nata aivan varmasti askeltaan pidentäisi, jos vain osaisi pyytää. On siinä kuitenkin paljon liikettä pienessä hevosessa. Vaikka videon meno ei näytä mitenkään "ihmeelliseltä", huomaan ratsastaessani eron mm. siinä, että enää meillä ei ole jatkuvaa vetokisaa sisäohjasta, kun itse huomaan myödätä sieltä välillä kärjistetyn paljon.


Kengitys meni miten meni. Nata vähän tinttasi käytävällä, aina, kun kengitettävää jalkaa vaihdettiin, alkoi ninjailu, joka tosin rauhoittuikin melko nopeasti. Ehkä se käytös siitä vielä tasaantuu, toivottavasti ainakin. Eihän se nytkään mikään vaikea kengitettävä kuulemma ollut, mutta olisihan käyttäytyminen voinut olla aavistuksen fiksumpaakin olla. Nyt vaan oikeasti harjoittelemaan maastakäsittelyjuttuja enemmän, sillä lauantain kurssilta sain kyllä melko paljon irti. Juoksutustakin voisi joskus kokeilla, sitäkin käytiin teoriassa läpi lauantaina. Lastausharjoituksiakin olisi tarkoitus tässä kohtuullisen pian jo aloitella...


~ Omppu

Treeniä, treeniä..


 Ehkä mä vielä joskus osaan jotain?




Sunnuntaina käytiin ensin suorittamassa riparikorttiin kirkkokäynti merkki puolentoista tunnin istumisella, jonka jälkeen oli enemmän kuin vapauttavaa päästä hevosen selkään. Päästiin pitkästä aikaa Lauran kanssa liikuttelemaan Pontsoa ja Paavoa, kun kerrankin saatiin kyyti.

Tälläkertaa kentällä oli poikkeuksellisen paljon porukkaa, mikä hieman rajoitti omia ratsastuksia, kun piti kokoajan miettiä ja katsella missä oikein toiset menee. Törmäilyltä onnistuttiin onneksi välttymään, eikä läheltä piti -tilanteitakaan syntynyt. Yritin epätoivoisesti tehdä suunnittelemiani tehtäviä vähän siellä sun täällä, missä vain tilaa sattui olemaan.

Niinkuin Ompullakin, mullakin on nykyään ihan oma insta pyhitettynä pelkille hevoskuulumisille.
Jos haluatte päästä nopeammin ajantasalle hevoskuulumisistani, seuratkaa ihmeessä: @annikajaheposet

Pontso oli oikeastaan ihan okei. Ei todellakaan ollut ratsastajan eikä hevosenkaan parhaimpia päiviä, mutta menetteli kuitenkin siihen nähden, että päästiin ihan kivasti taipumaan kumpaankin suuntaan. Voisin luultavasti kirjottaa kirjan omista virheistäni ja säätämisestäni, mitä harrastin Pontson kanssa jälleen turhan paljon. Aina välillä tuntuu, että toistan samoja virheitä aina uudelleen ja uudelleen, enkä oikeastaan pääse niistä irti. Ja kyllä vain, Pontso on niinkin fiksu kaveri, että eipä päästä pälkähästä, jos en itse osaa ratsastaa. Pääasiassa työskentelin ympyröillä taipumisen ja sisäpohkeen väistämisen kanssa. Pontso oli vasempaan kierrokseen hiukan jäykkä, mutta hetken fekslaamisen jälkeen lähti sinnekkin suuntaan taipumaan. Yritin myös tehdä samaa tehtävää, mitä tehtiin joskus koulutunnilla, eli loivaa kolmikaarista kiemuraa, mutta ongelmaksi ilmeni kentän pieni koko ja muut ratsukot.

Aluksi Pontso tuntui ylipäätänsä täiltä tervassa. Me ei oikein päästy etenemään mihinkään suuntaan, kuljettiin pohkeen takana ja niin edes päin. Mulla oli oikeastaan aika kova työ saada hevonen aktivoitumaan ja liikkumaan kunnolla, mikä helpottui huomattavasti muutaman laukkapätkän jälkeen. Lopusta päin Pontso alkoi tuntumaan oikeasti hyvältä, omalta reippaalta itseltään. Yritin saada laukkaa rullaamaan ja hevosta liikkumaan enemmän omalla moottorilla, mikä lähti onnistumaan oikeastaan ihan hyvin. Pontso suorastaan lähti kevyestä pohkeesta laukkaamaan, mikä oli kiva juttu.

Toivon hartaasti, että joku kerta joku ihana ihminen tulisi meidän mukaan heilumaan kameran kanssa, ettei aina tarvitse julkasta näitä puhelin kuvia...

Sunnuntaista jäi oikeastaan ihan hyvä fiilis, vaikka ei ihan nappiin mennytkään. Haluisin todellakin päästä liikuttelemaan Pontsoa vähän useammin, mutta ongelma tämän suhteen on aika yksin kertainen: en saa kyytiä niin usein kuin haluaisin, eikä meidän aikataulut Lauran kanssa aina oikein sovi yhteen. Eihän siinä mitään, jos kyse olisi kesästä, mutta näin pakkasella kymmenen kilsan pyöräily ei oikein houkuttele. Jos sitä sitten kesällä/keväämmällä pääsisi paremmin sutkuttamaan tätäkin väliä pyörällä.

~ Amppa

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

"Hei propellikorva, keskity vähän"

Ripari loppui perjantaina, treenit jatkui lauantaina


Lauantaina oli ohjelmassa paitsi lastaus-, maastakäsittely-, ja juoksutusteoriakurssi, myös tunti. Treeniä pukkaa, jos kevään aikana vielä kisoihin meinataan keritä, vaikka eihän meillä mikään kiire olekaan sinne. Lehmännäkönen toimii vaan koko ajan paremmin ja paremmin, vaikkei se aina siltä tunnukaan, mutta kuvista näkee kyllä selvän eron, ainakin ratsastajan mielestä. Oma istunta tarvii vielä reippaasti parannusta, mutta hevosen toimivuus alkaa jo olemaan pätkittäin ihan kohtuullisen hyvä. Jos vaan pääsisin istumaan itse kunnolla ja pystyisin oikeasti ottamaan tukea omasta keskivartalosta, helpottuisi varmasti myös Natan liikkuminen.


Mun viettäessä hiihtolomaa Ylöjärvellä riparilla, Natan liikutuksesta huolehtivat mun valmentaja ja Natan vuokraaja. Lauantaina olikin kiva kuulla valmentajalta, että Nata reagoi apuihin ihan hyvin eikä ratsastuksellisesti ollut mitään paniikkitilannetta minkään asian suhteen. Kentän pohja oli jälleen kerran vähän kyseenalainen, lumen alta ei yhtään tiennyt, missä menee kuoppia / jäätä tms, joten mitään erityisen rankkaa ei pystytty tekemään. Natalla oli perjantaina vapaa, mutta muuten koko viikon se olikin päässyt liikkumaan enemmän oikein, kun mun kanssa, joten lauantaina se oli heti alussa asti tosi kiva.


Ongelma oli taas vaihteeksi ratsastajan oikea käsi, joka näytti tapansa mukaisesti lähinnä halvaantuneelta. Ja se, että ratsastaja ei käytä vatsalihaksiaan istumiseen, vaan könöttää ja kenottaa. Natalla oli varsinkin tosi paljon virtaa, joten oma istunta kärsi vielä enemmän, kun yritin jarrutella yli-innokasta hevosta. Tahdin löytymiseen meni melko kauan, mutta kuvista katsottuna Nata painelikin näköjään menemään tosi kivaa ravia. Nyt ei myöskään paettu tuntumaa liian alas tai roikuttu niin paljoa lavoilla, kuin yleensä. Läpiratsastetulla hevosella oli kyllä kiva ratsastaa.


Tunti painottui melko pitkälti ravi-käyntisiirtymisiin ja avoväistönpoikasiin. Ravissa saatiin pätkittäin ihan mukaviakin onnistumisia, tosin siirtymisiin jäi vielä älyttömän paljon vikaa. Ei se lähelläkään hyvää ollut, mutta loppua kohden jo lähempänä siedettävää, kuin alkutunnista. Avoväistöt onnistui ihmeen hyvin, siihen nähden, että tehtiin niitä ensimmäistä kertaa. Natakin alkoi niiden kanssa keskittymään vähän paremmin, kuin alkuun. Alkutunnista Annekin totesi, että arvon propellikorva voisi vähän keskittyä... :D


Kovin rankasti ei siis pystytty tekemään, ja hyviin avoväistöpätkiin päästiinkin sitten jo lopettamaan. Loppujen lopuksi sainkin siis olla tosi tyytyväinen Nataan, on se vaan niin hieno! Nyt vaan oikeasti treeniä, treeniä ja vähän lisää treeniä, niin eiköhän tästä oikeasti hyvä tule vielä. Ratsastaja saisi vain keräillä istuntansa rippeet nyt jostain ja alkaa keskittymään myös siihen, miten päin itse keikkuu siellä kyydissä, eikä vain siihen, miten päin hevonen liikkuu. Epäilemättä myös hevonen lähtisi liikkumaan paremmin, jos mä en keikkuisi niin velttona siellä selässä. Ja katsoisi menosuuntaan.


~ Omppu

perjantai 26. helmikuuta 2016

No itseasiassa...

"Mitä te teitte riparilla?"
"Kuunneltiin heviä, syötiin, pelattiin korttia ja laulettiin"


Ensimmäinen kuva on otettu lauantaina, kun lähdettiin riparille, ja toinen perjantaina, kun riparilta piti lähteä kotiin. Ei kumpanakaan päivänä hymyilyttänyt.

Mä lähdin riparille asenteella "ei vois kyllä vähempää kiinnostaa". Tämän totesin myös, kun raamisryhmissä kyseltiin lauantaina fiiliksiä. Torstaina meidän raamisryhmän toinen isonen kysyi multa, että oliko se leiri sitten niin syvältä kuin odotin. En olisi edeltävänä lauantaina todellakaan uskonut, että vain muutaman päivän kuluttua vastaisin "No ei, täällä oli itseasiassa tosi kivaa. Mä tavallaan haluaisin isoskoulutukseen". Niin kuitenkin vastasin torstaina.


Pari kuvaa MyStorysta yhdeltä illalta, amisviikset näkyvissä molemmissa kuvissa. Huomatkaa, että kerrankin kuva, missä mä oikeasti hymyilen. Riparilla olikin ihan hauskaa... :D

Riparin tapahtumia, ohjelmaa tms. en halua lähteä avaamaan yhtään sen enempää - en koe sitä tarpeelliseksi. Oli jumalanpalvelusta, oppituntia, medistä ja ulkoiluita, eli ei mitään ihmeellistä. Meidän ripari järjestettiin Ylöjärvellä, Tampereen Torppa- nimisessä paikassa, ja pakko kyllä sanoa, että aika kivat maisemat oli rannasta järvelle päin. Napakelkallakin tuli pariin kertaan käytyä, ja sekin oli aika huippua. Vapaa-aika meni melko pitkälti korttipelien ja Blokuksen parissa, tylsää ei ehtinyt tulemaan, vaikka vapaa-aikaa saattoi olla päälle parikin tuntia.


Tässä kuvassa maattiin kaverien kanssa tyynyillä ja odoteltiin mediksen alkua. Rentoa, sanon minä :D

Jälkikäteen ajateltuna ripari opetti minulle paljon itsestäni. Sain uusia kavereita, joiden kanssa toivottavasti pidetään yhteyttä vielä tulevaisuudessa riparin jälkeenkin. Riparilla uskalsin olla oma itseni ja päästä melkein viikoksi eroon siitä puolestani, minkä minusta näkee esim. koulussa - siinä oli oikeasti ero. Riparin ensimmäiset päivät olivat hiljaista omassa huoneessa istumista, mutta leirin lopussa ei sillä porukalla ollut niinkään väliä, kun korttia pelattiin kuitenkin. Iltaohjelmien olisi toivonut kestävän kauemmin, vaikka ensimmäisinä päivinä niidenkin seuraaminen oli lähinnä jännittynyttä paikallaan kököttämistä.


Pari kuvaa myös MyStorysta riparilta otettuina, oppista joltain iltapäivältä ja viimeisen aamun lagaamista, kun pakkailut sun muut oli jo tehty.

Mulle sanottiin, että jos lähden sillä asenteella riparille, mitä lähdin, mun viikosta tulee joka tapauksessa todella huono. No, eipäs tullutkaan. Mun viikosta tuli todella hyvä. Eipä tässäkään postauksessa ideaa ollut, mutta jos joku meidän riparilla ollut tätä lukee; kiitos mahtavasta leiristä. Mä en olisi ikinä uskonut, että kiittelisin leirin jälkeen mahtavasta riparista. No, niin tässä taisi nyt kuitenkin päästä käymään... :D


Ja vielä fiiliksiä bussista kotimatkalla. Jossain ennen matkan puoliväliä lumi näytti oikeasti ihan siniseltä, perillä sitten olikin enemmän harmaata... :D

~ Omppu

torstai 25. helmikuuta 2016

Vaikeinta bloggaamisessa

Tämä postaus voi kuulostaa negatiiviselta, mutta tämän ei ole sitä tarkoitus olla.
Mä todella rakastan bloggaamista. Voisin listata siitä loputtomasti hyviä asioita.
Tällä kertaa kuitenkin ajattelin kertoa, mitä asioita pidän itse bloggaamisen vaikeimpina puolina.
Jos ajastus toimii, olen riparilla, kun tämä postaus ilmestyy blogiin, eli en pysty vastaamaan kommentteihin tms.

Postaus on kuvitettu aivan varmasi aiemminkin nähdyillä puhelinkuvilla. Talliestekisapäivältä, tämän jälkeen olen mennyt Dollilla yhden kerran ja nähnyt sen kai suunnilleen kaksi kertaa.
Omaperäisiä postausaiheita ei kasva puissa. Silloin ne eivät olisi omaperäisiä. Kaiken maailman haasteet, jotka pyörivät joka toisessa hevosblogissa ja ensimmäiset kolme kertaa niitä onkin kiva lukea, olivat viime vuonna se juttu. Jos Blogitalli olisi vielä, ja se järjestäisi Viikon blogihaasteita, saattaisin osallistua, mutta yrittäisin tehdä postauksista enemmän itseni näköisiä ja käyttää aiheita luovemmin. Vaikka loppupeleissä oli ärsyttävää, kun joka toinen blogi lukulistalla kertoi samoista asioista, ihan vain, koska viikon blogihaaste.
Postausidea voi tulla aivan koska tahansa. Koulussa kesken kokeen, kun herään keskellä yötä, kun olen kirjoittamassa toista postausta, tai vaikka kun ratsastan. Mutta hyvää postausideaa ei ikinä synny, kun sellaista yrittää miettiä ja sitä tarvitsisi. Vanhojen otsikoiden pyöritteleminen ja niistä ideoiden hakeminen tuntuu typerältä. Siksi en voi luvata postaavani vaikkapa kolme kertaa viikossa; jos minulla ei ole hyvää postausideaa vähintään kahtena päivänä, on melko vaikeaa kirjoittaa kolmea postausta. Yhden postauksen viikossa saa normaalista viikkokatsauksesta, mutta valitettavan usein sekin jää tekemättä.


Seuraava asia on materiaali. Natasta saan materiaalia lähinnä viikonloppuisin, ja viikonlopun kuvat pyörivät seuraavan viikon postauksissa. Niinpä siis toivonkin lähinnä, että viikonloppuna on hyvä ratsastus- ja kuvauskeli, jotta kuvista tulee onnistuneita ja niitä tulee paljon, jotta kuviin saa edes vähän vaihtelua. Jos huonolla kelillä otat vaikka 800 kuvaa, joista 700 ovat tärähtäneitä tms. ja lopuista sadasta suurin osa typerässä vaiheessa askelta otettuja tai vähän epätarkkoja tai typerästi valottuneita tai jotain, jäljelle jää aika pieni nippu julkaisukelpoista materiaalia.

Videot ovat asia erikseen. Minun kuvaaminani ne ovat puhelinlaatuisia. Ratsastusvideoita on ollut niin omalla kännykälläni, kuin myös äidin ja valmentajan puhelimilla kuvattuina, kameralaatuista ratsastusvideota minusta on olemassa varmaan uusimmillaan tammikuulta 2015. En voi sille mitään, että kameran videoidensiirto ei toimi, enkä haluaisi välttämättä raahata kameraa koko päivää mukana, kun taas puhelimella se käy helposti, vaikka videon laatu tästä kärsiikin. 

Kun editoin videoita, voin joko panostaa kunnolla, kuten esimerkiksi "Luovuttaja(ko?)"- videoissa, tai jättää panostamatta, kuten tuntikoosteissa. Eräs suurimpia ongelmia editoitaessa on musiikki - sen tulisi jollain tavalla sopia videoon. Hyvin harvoin löydän itse mitään järkevää, sillä en ikinä koe kuuntelemani musiikin sopivan "taustamusiikiksi". Osaa videoista en pysty katsomaan äänillä ilman suunnatonta myötähäpeää, mikä oli musiikkivalinta? Worth it estekisavideon taustalle? Sinun vuorosi loistaa rataharjoitusvideon taustalle? Milläköhän logiikalla olen tällöinkin nämä biisit valinnut? Parhaimmillaan saatan käyttää musiikkien valitsemiseen parikin päivää, vaikka lopputulos ei välttämättä siltä näytä tai kuulosta.


Tekstin laatu tuottaa toisinaan myös hankaluuksia. Puhe-, vai kirjakielellä kirjoittaminen? Tämä riippuu postauksesta, päivästä, fiiliksestä ja tunnelmasta, jonka haluan postaukseen. Vakavampi postaus tulee usein kirjoitettua kirjakielellä, mutta kevyempi hehkutuspostaus enemmän puhekielityyppisesti. Aivan kuin oikeassakin elämässä, iloisena ja hehkuttaessaan sanojaan ei asettele yhtä tarkasti.

Teksti pitäisi pitää myös omantyylisenään, eikä ottaa liikaa piirteitä toisten bloggaajien kirjoitustyyleistä, mikä on ainakin itselleni suuri haaste. Alan helposti matkimaan jonkun kirjailijan tai bloggaajan kirjoitustyyliä, mikäli pidän siitä, siksi tämänkin blogin kirjoitustapa on minun osaltani muuttunut matkan varrella paljon.

Tekstin pituuttakaan ei sovi unohtaa - parin kappaleen tekstipostaus tuntuu lukiessa liian lyhyeltä, mutta mitään romaania ei välttämättä jaksa lukea. Usein postaukseni venahtavat romaaneiksi, jos juttua riittää, ja jos ei riitä, yritän kirjoittaa vaikka vähän aiheenkin vierestä loppuun pari kappaletta, jotta teksti ei jäisi niin lyhyeksi. Hehkutuspostauksissa hehkutuspätkät tulevat silti aina ihan oikeasti siitä, mitä ajattelen - en ole hehkuttajatyyppiä oikeassa elämässä, ainakaan ilman syytä.

Kai tätä saa hehkuttaa ilman, että olen tekopirteä? Oma ryhtini on vähän mielenkiintoinen, mutta hevonen on rento.
Blogin sisältö tulisi pitää jollain asteella yhteneväisenä, mutta silti monipuolisena. Hevoset ovat kattava aihealue, joka yhdistää lähes kaikki blogin postaukset, mutta jättää silti mahdollisuuksia kirjoittaa vapaasti mielipiteitä yms. Otsikon "lifestyle" alle voi toki kirjoittaa mitä tahtoo, joten valitettavan usein lifestyleblogit menevätkin omaan makuun turhan sekaviksi. Tässä postauksessa treenataan, edellisessä meikattiin ja seuraavassa laitetaan ruokaa? Itse pidän loogisesti yhden aiheen ympärille kuroutuvasta blogista. Lifestyleblogeista en juuri ikinä onnistu löytämään tätä punaista lankaa.

Ei tästäkään ole kuin reilu kuukausi, mutta tuntuu, että ollaan jo nyt edistytty ihan älyttömästi :D
Ulkoasun tulisi herättää kiinnostusta - siksi Amppa onkin jo varmaan päälle vuoden tehnyt kaikki tämän blogin bannerit ja muokannut ulkoasut, koska omat ulkoasunmuokkaukselliset taitoni ovat olemattomat. Bannerien teko saattaa vielä onnistuakin, mutta sen yhdistäminen ulkoasuun on minulle täyttä tuskaa, ja parhaassa tapauksessa olen vain saanut Bloggerin ja tietokoneeni niin jumiin, että olen uudelleenkäynnistellyt konetta ulkoasunmuutoksen jäljiltä. Hupsis...

Blogin tulisi tiivistyä mielestäni banneriin. Niinpä siis meidänkin blogin bannerissa ovat kautta aikojen näkyneet molempien hevoselämien tärkeimmät hahmot - minun osaltani ainakin Moona, Dolli, Taalia, Selma ja tällä hetkellä Nata. Itse olen aina pitänyt bannereista, joissa näkyy jollain tavalla useampi kuva, ja meidän blogin kohdalla tämä on lähes välttämättömyys, sillä meitä kirjoittajia on melko hankala survoa samaan kuvaan varsinkaan hevosten kanssa, sen verran paljon ristiin meillä menee kaikki menot yms.


Pakko mainita, että bloggaamisen parhaita puolia ovat kirjoittaminen ja itsensä ilmaiseminen. Kirjoittaminen on minulle helppoa, ja aika kauan menee, että pystyn kenellekään puhumaan niin paljoa, kuin pystyisin kirjoittamaan. Siksi tuntuukin, että blogissa tulee välillä vahingossakin kerrottua itsestään melko paljon siihen verrattuna, mitä osaisin itseäni esitellä, jos minun pitäisi sama asia puhua.

Toinen ihana puoli bloggaamisessa ovat lukijat ja kommentit. Rakentava palaute tuntuu hyvältä, samoin kehut ja se, että joku muukin huomaa muutoksen, jonka on itse huomannut. Hienoa on myös se, että varsinkin tämän vuoden puolella kommentteja on alkanut tulla lähes jokaiseen postaukseen. Silloin tietää, että joku todella näitä juttuja jaksaa lukea, kiitos siis kaikille lukijoille ja kommentoijille! ♥


~ Omppu

tiistai 23. helmikuuta 2016

Mitä opetetaan, ja miksi?

Vähän erilainen mielipidepostaus tällä kertaa...


Ratsastin ratsastuskoulussa kymmenen vuotta, ennen kuin sain ensimmäisen vuokrahevoseni. Sillä ratsastin puoli vuotta, ennen kuin sain ensimmäisen oman hevoseni. Osaan toki laittaa hevosen kuntoon ja ottaa pois (harjaus, kaviot, satula, suitset, pintelit/suojat tarpeen mukaan jne...), tiedän, miten yleisimmät apuohjat viritetään hevoselle, olen kävelyttänyt ponia, kun sillä on epäilty ähkyä, loimittamisenkin uskaltaisin väittää joten kuten hallitsevani. Tiedän hevosen liikutuksesta perusasioita, ja pystyn liikuttamaan hevosen itsenäisesti kyllä - tämä osaaminen vahvistui vuokrahevosen kanssa. Keksin kymmenen vuoden ratsastuskokemuksella myös melko paljon tehtäviä, joita voin toteuttaa hevosen kanssa (mutta silti pyörin lähes aina yhdellä ympyrällä).

Luovasti ratsastin lähes pelkästään uralla ja sen sisäpuolella koko tämänkin kerran, tehden ympyröitä lähinnä laukassa.
En ole rauhoitellut hevosta, joka kengittäessä vaikuttaisi hetkittäin haluavan tehdä lähempää tuttavuutta tallin katon kanssa. En ole vaikuttanut siihen, mitä yksikään hevonen syö - en tiennyt ruokinnasta juuri mitään. Hevonen tarvitsee heinää, joo, ja hyvänlaatuisen heinän olisin osannut erottaa selkeästi huonosta, mutta mitä muuta? Monille syötetään kauraa. Entäs ne puurot ja mössöt? Miksi? Kuinka paljon? Turvottaminen?

Päiväheinät - ja tämä kuva muuten vääristää. Nata saa ihan järkevän määrän heinää kolmesti päivässä, miltä se ei tässä kuvassa todellakaan näytä.
Entä jos se hevonen loukkaa vaikka jalkansa? Tiivistettynä leirin teoriatuokiosta jäi käteen, että soitetaan jollekin aikuiselle. Kyllä, soitetaan aivan varmasti, mutta vähän pitäisi osata toimia itsekin. Tai vaikka se loimittaminen, osaan laittaa hevoselle loimen. Mutta kun pakkasmittari paukkuu päälle parissakymmenessä asteessa, montako loimea tarvitsee puoliksi klipattu hevonen? Toppaloimea ostamassa oltiin ihan hätää kärsimässä - mikä loimi on tarpeeksi paksu, mikä liian paksu, mikä sopiva? Tarkeneeko se fleeceloimella ja toppaloimella? Voiko sen fleecen jättää yöksi? Kaulakappaleellinen vai kaulakappaleeton? Miksi? Loimitanko liikaa vai liian vähän? Mikä on tarpeeksi?

-25 astetta pakkasta ja klipattu hevonen? Kai kaulakappaleellinen fleece ja kaulakappaleellinen toppaloimi riittävät? Tai siis, parempi riittää, kun ei lämpimämpääkään yhdistelmää ole... Toppaloimi rynnättiin ostamaan suunnilleen muuttopäivän jälkeisenä päivänä, kun pakkaset alkoivat kiristyä uhkaavasti, ja luojan kiitos käytiin - loimea tarvittiin heti ostamisesta seuraavana päivänä.
Ruuhkavuosiratsastaja- blogista löysin postauksesta "Kuka voisi opettaa tulevaa hevosenomistajaa?" pätkän, joka tiivistää minunkin mielipiteeni ja asiani melko hyvin. "Ratsastuskoulussa oppii vain harvoin kaikkia niitä tietoja ja taitoja, joita hevosenomistajalla olisi hyvä olla, jotta hän voisi oikeasti pitää huolta eläimestään. Hevosenhoitoa ei opi vain seminaareista, kirjoista tai hevostallinetistä. Hevosia pitäisi päästä hoitamaan ihan oikeasti. Mutta missä tämä sitten onnistuu? Ja keneltä tuore hevosenomistaja voi saada apua? Ja vielä tärkeämpää: kenen apua hänen kannattaa kuunnella? Hyväntahtoisia neuvonantajia piisaa enemmän kuin tarpeeksi."

Tämän hevosen kanssa tuli todella mietittyä, ketä mun kannattaa kuunnella ja kenen puheet voin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se, kenen sana on laki, kääntyi päälaelleen kesällä 2015 Selman tultua kuviohin, ja olen siitä tosi iloinen.
En ole omistanut hevosta kauaa, enkä ole kokenut juuri mitään - ja silti se on niin erilaista. Uutta, hienoa, pelottavaa, ihanaa, kamalaa... Samaan aikaan kaikki se vastuu hevosesta, mutta silti ne omat vapaudet. Minun ei tarvitse mennä tallille tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, jotta voisin arvuutella, kenelläköhän hevosella ratsastan ja onkohan se minulle valmiina vai eikö, tai saanko ottaa sen pois tunnilta. Menen tallille siihen aikaan, kun haluan, puuhailen Natan kanssa milloin mitäkin, minun ei tarvitse ratsastaa, voin aivan yhtä hyvin tehdä maastakäsittelyharjoituksia tai lähteä taluttelulenkille.

Tämä kuva on yhdeltä niistä ainoista kerroista, kun meille todella annettiin vastuuta tehdä ja harjoitella jotain ratsastukseen liittymätöntä ratsastuskoulussa ratsastuskoulun ponien kanssa. Avoimien Ovien päivän agilityesitysten harjoittelua.
Hevosen kanssa pitäisi touhuta monipuolisesti, sitähän kaikki bloggaajatkin toitottavat blogeissaan, mutta mitä ja miten? Siitä ei kerrota, koska oletetaan, ettei se kiinnosta ketään - ei se olisi ehkä minuakaan kiinnostanut ennen. Nyt, kun minulla on hevonen, kaikki hevosenomistajien blogit ovat päättyneet kahta tarkempaan tarkasteluun. Mitä he tekevät vapaapäivinä hevostensa kanssa? Siinä mielessä maneesittomilla talleilla hevosiaan pitävien omistajien blogit tuntuvat ajatuksena kiinnostavimmilta, sillä kelit aiheuttavat näissä tapauksssa "pakkovapaita", kun ei voi ratsastaa eikä tunnin taluttelulenkki metsässä vastaa kuitenkaan tunnin ratsastusta, vaikka sekin on parempi, kuin tarhassa seisoskelu.
Tapaninpäivänä tarkeni hupparilla ja ohuella takilla, toista on nyt... Tässä kuitenkin ollaan kävelylenkillä, kun Nata vielä asui vanhalla tallillaan.
Minulla on onneksi lähellä ihmisiä, jotka auttavat ongelmatilanteissa ja joiden apua voin kuunnella - siinä suhteessa olen siis hyvässä tilanteessa, etten joudu hakemaan apua ongelmiini esimerkiksi hevostalli.netin keskustelupalstoilta. Ongelmia ja kysymyksiä kun on ollut ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Vaikka jotain oppii ratsastuskoulussa ja vuokratessa, niin paljon enemmän pitäisi osata ja tietää, kun hevonen on oma. Mä en väitä tietäväni, mutta onneksi tiedän ihmisiä, jotka tietävät, ja jotka ovat valmiita auttamaan.

Nyt se seisoo jo käytävällä ainakin välillä melkein rauhassa, alkuun... No, kuntoonlaittohetkiä kuvaavat parhaiten sanat "painimatsi" ja "r.i.p varpaat".
Ratsastuskoulujen opetus ei toisaalta voisi valmistella siihen, mikä odottaa silloin, kun pihassa seisoo se oma hevonen. Siihen tarvittaisiin aivan liikaa aikaa, ja kun yksi oman hevosen hienoimmista puolista on se, että sitä ei ratsasta päälle kymmenen eri tasoista eri tavoin ratsastavaa ihmistä viikossa. Sillä ei tehdä milloin mitäkin, estetunteja ei yhteen viikkoon tule yhtäkkiä kolmea ja seuraavaan kolmeen kuukauteen ei (voida) hypätä lainkaan. Itse saa vaikuttaa hevosen asioihin. Natallahan tosiaan on vuokraaja, ja melko paljon ollaankin viestitelty siitä, mitä milloinkin on pakkasten / hokittomuuden / jäätyneen kentän takia päästy tekemään.

Luojan kiitos nyt päästään jo kentän ja hokkien puolesta jumppaamaan myös laukassa. Laukataan ravia paremmaksi, niin hullulta kuin se kuulostaakin, se toimii.
Myönnän, että olen todella hukassa. Koko ajan, lähes päivittäin. Niitä tilanteita, kun en tiedä, mitä tulisi tehdä, tulee vastaan todella paljon. Hyvin usein ne liittyvät hevosen komentamiseen, omaan tilaan (tai oikeastaan sen puutteeseen) ja siihen, että ihminen liikuttaa hevosta, ei hevonen ihmistä. "Hillitse sun oma pakoreaktio, ja nosta sun kädet, sun ei tarvii edes koskea siihen", totesi Anne, kun itsekään asiaa tiedostamatta olin Natan häslätessä koko ajan vähän "varpaillani" ja saatoin väistää sitä huomaamattani.

Selmakin oli täysin erilainen hoidettava, kuin Dolli. Nata on täysin erilainen kuin Selma. Vaikka ensin ajattelin Natan olevan "helppo", sain huomata, miten helposti siitä tulee kaikkea muuta, kuin kiva. Luojan kiitos pikku hiljaa olen saanut Nataa komennettua nopeammin niissä tilanteissa, kun se tekee jotain kiellettyä, jolloin siitäkin on taas tullut "helpompi" hoidettava.
Näihin tilanteisiin, joissa olen ollut hukassa, ei ole kymmenen vuoden aikana ratsastuskoulussa opetettu toimimaan. Kengitys, kun hevonen yrittää vuorotellen tintata omille ja kengittäjän varpaille? Pahemmin sellaisissa tilantessa en ole itse ollut, en oikeastaan edes nähnyt. En ollut varmaan ikinä nähnyt edes koko kengitystä, ennen tammikuun alkua, kun Nata kengitettiin. Silloin se pysyi suunnilleen paikallaan vain heinällä. Luojan kiitos Anne oli tällöinkin tallilla.

Nata vuokraajansa kanssa ja minä Selman kanssa. Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity tähän postaukseen, mutta olkoon, tavallaan naurattaa katsoa näitä kuvia, kun niin paljon on muuttunut niin lyhyessä ajassa... :D 
Tiivistettynä, ratsastuskoulussa opetetaan ratsastamaan ratsastuskoulun hevosilla, hoitamaan niitä ja pärjäämään niiden kanssa. Vuokrahevonen tuo tähän vähän lisää liikkuvia osia, ja puoli vuotta Selman kanssa oli luonnollisesti todella tärkeä puoli vuotta - ilman sitä minulla ei olisi nyt hevosta. En tiedä, onko se vaihe, kun yhtäkkiä alkaa pikku hiljaa tajuamaan, että todella omistaa hevosen, muillekin sellainen, että kysymyksiä on enemmän, kuin laki sallii, ja tekisi mieli huutaa apua pienenkin ongelman kanssa. Joku ehkä kokee asiat eri tavalla, ja tämä postaus perustuu nimenomaan omiin kokemuksiini ja siihen, miten minä olen asiat kokenut.

Aku ja Akun kävelyttäminen estetuntien jälkeen, kun poni hikosi aivan älyttömästi. Nataakin olen saanut nyt kävelyttää, ihan vaan, koska talvi -> kova kenttä -> liikkumattomus on huonontanut sen kuntoa älyttömästi. Ehkä me lähdetään täältä nyt nousuun, ratsastaja treenaa kehonhallintaa ja hevosen kunto yritetään saada palautettua takaisin entiselle tasolle... :D
Oman hevosen kanssa myös todella tajusin, ettei ole mikään kiire mihinkään - koulukisat tammikuussako? Ei me olla menossa. Estekisat helmikuussa? Juu ei. Maaliskuun koulukisat? Todennäköisesti ei. Miksei? Miksi menisin? Mikä kiire on kisaamaan ja sähläämään? Tutustutaan rauhassa, opetellaan rauhassa, keskitytään rauhassa siihen, että kisat eivät ole mikään iso ja pelottava asia (kyllä, haluan kisata, mutta parhaimmillaan kädet ovat tärisseet koulussa huomattavan paljon jo edeltävänä päivänä) tai että sillä ei ole mitään väliä, kuka siellä katsomossa istuu, vai istuuko siellä ketään.

Katsomossa oli paljon tuttuja. Se jännitti ratsastajaa, ja ylipäätään ei-niinkuin-Strömsössä mennyt kisapäivä ei muutenkaan ollut paras vaihtoehto ensimmäisiksi yhteisiksi kisoiksi, mutta kaikki meni miten meni, eikä niille asioille, jotka menivät vähän eri tavoin, kuin oli suunniteltu, kukaan voinut mitään tehdä. Kullaalla oli helpompi rentoutua, vaikka sielläkin loppujen lopuksi rata meni metsään jännityksen takia.
En tiedä, saiko kukaan tämän postauksen ideasta kiinni. Toivottavasti sai! Omien ajatusten kirjoittaminen postaukseksi saattaa postauksen alussa tuntua hyvältä idealta, mutta loppua kohden koko idea tuntuu puuroutuvan yhdeksi sanasekamelskaksi, missä puhutaan suunnilleen liikennemerkkien väristäkin enemmän, kuin postauksen varsinaisesta aiheesta... :D Jos ajastaminen muuten toimii, olen Tampereella riparilla kun tämä postaus ilmestyy blogiin, joten kommentteihin en pysty tällä viikolla vastaamaan. Tämäkin postaus on kirjoitettu valmiiksi jo aiemmin, joten jos jotkut pätkät ovat aikamuodoiltaan tms. jotenkin kummallisia, tässä syy siihen. Jos ajastus toimii, olen tosiaan tämän postauksen julkaisuviikon riparilla, enkä pysty tekemään mitään blogijuttuja sinä aikana. Lähtö on 20.2 ja palailemme takaisin 26.2, eli ei-varastoonkirjoitettua materiaalia on luvassa todennäköisesti viikonloppuna, kun me osallistutaan lastaus- & maastakäsittelykurssille ja meillä on mahdollisesti tuntikin.

Super-Nata! Tällaista liikkumistapaa ei opetettu ratsastuskoulussa. Tämä on tullut kokonaan Natan kanssa - Selman kanssa opettelin ratsastamaan hevosen rennoksi suusta ja niskasta, mutta nyt ollaan vasta todella päästy rentoutumaan.
~ Omppu

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

"Sä olet niin sairas"

Jos Bloggerin ajastustoiminto toimii, olen silloin, kun tämä postaus ja video ilmestyvät blogiin, rippileireilemässä Tampereella. En pysty siis vastaamaan kommentteihin tms., ja tämän viikon aikana ilmestyvät kirjoittamani postaukset ovat ajastettuja.


Tuossa joku aika sitten tuntui siltä, että mun on pakko saada sanottua asiani. Toistan itseäni ja hoen öötä enemmän, kuin laki sallii, mutta jos siitä huolimatta haluat katsoa, kun todella puran ärsytystäni videolle, niin tässäpä se video olisi. Vaikka välillä ehkä tuli vähän tunteella tuo selitys, niin mahdollisimman paljon asiana pyrin videon pitämään. Jos jotain jäi epäselväksi, kysyminen on aina sallittua! Ja vaikka hoenkin pelkistä harrastuksista koko videon, samat ajatukset soveltuvat tosiaan myös muihin ennakkoluuloihin. Kiitos jos jaksatte katsoa, tätä videota oli kiva kuvata ja editoida, joten mikäli joku jaksoi katsoa ja haluaisi nähdä uudestaankin allekirjoittaneen naamaa videolla, voin ilman muuta joskus jostain muustakin aiheesta selittää.



Ai niin, mä tein muuten Instagramiin tilin heppajutuille, mitä kautta siis pääsee vielä vähän enemmän seuraamaan mun heppailuja. Jos jotakuta kiinnostaa, niin @oonajanata pitäisi löytyä! Esim. kisoista tulee varmaan fiiliksiä jo paikan päältä, kun joskus postauksen kirjoittamiseen saattaa mennä useampia päiviä.

~ Omppu

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

"Kyllä tää on jo melkein hauskaa"

Näin totesi Anne, kun tunnin puolenvälinkään jälkeen ei mun oikea nyrkki suostunut pysymään kiinni, vaan ratsastin kuulemma "pikkusormi pystyssä". Ratsastajaa nauratti, ja niin itseasiassa valmentajaakin.
"Mä olen sulle puol tuntia huomautellut pikkusormesta, eikä se edelleenkään pysy nyrkissä. Kyllä tää on jo melkein hauskaa"

Kuvat ovat sunnuntailta, maanantaina en saanut ketään kuvaamaan
Tiivistettynä maanantain tunti; on mulla mahtava hevonen ja mahtava valmentaja. Tuli taas sellasia ravipätkiä, ettei mitään rajaa ja pikku hiljaa alkaa omakin itseluottamus nousta, ehkä me ihan oikeasti päästään vielä joskus vaikka sinne kisaamaankin tai jonkun "ulkopuolisen" valmentajan valkkuihin. Mä olen itseasiassa taas menossa pääsiäisenä kuvaamaan Mikko Mäentaustan valkkua Huittisiin, ja pakko kehua, että kyllä jo katsomosta käsin sai tosi paljon irti viime kerralla, vaikka keskittyminen olikin aika lailla kamerassa, näin asian vierestä tuli nyt mainittua tämäkin.

Musta tuntuu, että joka toisessa postauksessa hehkutan Nataa ja joka toisessa Annea, meidän valmentajaa, mutta rehellisesti sanottuna, kuulisittepa, mistä mä höpötän äidin kanssa kaikki automatkat... Äiti on kuullut jokaisen Annen kommentin uudelleen noin sata kertaa, samoin kaikki ne hetket, kun Nata on mennyt tosi hyvin. Eli ei, en yritä olla väkinäisen positiivinen tai hehkuta ilman syytä, vaan koska mä todella olen kiitollinen mahtavasta hevosesta ja mahtavasta valmentajasta.

Ratsastaja yrittää olla roikkumatta sisäohjassa, vaikka askellajina onkin ravi...
Maanantaina aloitettiin koulurataharjoittelu keskihalkaisijoista. Ensin käynnissä, ratsastajan hahmotustaito oli luokkaa "Oona, sä olet noin viisi metriä keskihalkaisijan vieressä", mutta vähitellen tajusin, että keskihalkaisijan toinen pää on portin viereinen tolppa. Tämä muuten helpotti elämää ihan huomattavasti, ja lopulta päästiin siirtymään jopa raviin. Alkuun sain kevennellä, jolloin tehtävä sujui vielä kohtuullisen hyvin, mitä nyt kentän keskikohdan pysähdys (köhköh, mikä keskikohta?) tuli muutaman "lyllerrysaskeleen" kautta, jolloin Nata pääsi nojaamaan takapäällään liikaa oikealle.

Kun tehtävään otettiin mukaan laukkaympyrät ja harjoitusravi, kaikki hankaloitui. Ravin tahti oli pätkittäin aivan hukassa, laukannostot olivat alkuun aivan kauheita ja Nata otti kierroksia laukasta. Itse laukka sujui hyvin, mutta sitä edeltävä ja sen jälkeinen elämä eivät niinkään. Jotenkin sain kuitenkin vähän ravia rauhoitettua omalla istumisella ja ulkonyrkillä, joka melkein pysyikin nyrkissä, ja kun tahti parani, pystyin myös korjaamaan pysähdyksiä suoremmaksi.

Anne on sitä mieltä, että laukka on meidän vahvuus. Kyllä mäkin väitän, että sisätakajalka on laukassa melko kivasti mukana, tai ainakin oli sunnuntaina ja maanantaina.
Montaa kertaa ei tätä tehtykään, kun oltiin jo sen verran tyytyväisiä, että sain jäädä loppuverkkailemaan Nataa. Ja koska loppuverkkakin ratsastetaan, ei matkusteta, mun on pakko vielä vähän hehkuttaa. Se pätkä ei kestänyt, kuin ihan muutaman askeleen, maksimissaan ehkä viisi askelta, ehkä suunnilleen kolme, mutta eron tunsi selvästi. Nata nosti selkäänsä, ei nojannut lapoihinsa ja polki takaosalla alle aivan älyttömän hyvin sen pienen pätkän. Ylipäätään Anne kehui takaosan aktiivisuutta tosi paljon, ja todettiinkin, että varmaan tuolla pienellä lumikerroksella on osuutta asiaan ja se "huijaa" Nataa käyttämään takaosaansa aktiivisemmin ja enemmän alle. Ei siinä mitään, kun lumet sulaa, niin karu totuus siitä, miten se oikeasti liikkuu mun kanssa, paljastuu... :D


Kuten viime MyDaylla taisinkin sanoa, Natalla on kunto tosi paljon huonontunut nyt talven aikana, joten tavoitteena on tehdä aina kun millään mahdollista, missä se joutuu vähän edes liikkumaan. En nyt meinaa mitään vuosituhannen hikitreeniä alkaa vääntää päivittäin, vaan jotain kevyttä hölkkää edes. Oma taekwondo + kyydit tallille ja sieltä pois + kentän kunto vain rajoittavat liikuttelua tosi paljon, joten nyt olen koittanut vähän repiä aikaa muilta harrastuksilta ja koittanut edes talutella Nataa niinäkin päivinä, kun ratsastamaan ei olisi juuri pystynyt (vaikka eihän se sen hevosen kunnolle mitään tee, mutta tuleepahan touhuttua yhdessä). Torstaina taas mulla on pari vaihtoehtoa, joko mennä tallille heti iltapäivällä ja ratsastaa viettäen koko iltapäivä ja ilta tallilla tai käydä ensin taekwondossa ja sen jälkeen tehdä nopeasti siivous-, ja ruokienlaittoreissu tallille. Oma pää kaipaa taekwondoa tosi paljon, siitä saa hyvin vastapainoa ratsastukselle ja koulun aiheuttama stressi purkautuu helposti (ja pakko lisätä, että meillä alkaa olla taekwondossa nyt kasassa sen verran hyvä porukkakin, että jo sen takia sinne treenaamaan on melkeinpä pakko päästä joka viikko). Kyytien kannalta kumpikaan vaihtoehto ei ole fiksu - kiire tulee joka tapauksessa.

"Hooooooojaaaaaa", jäin heti sisäohjaan kiinni, kun Nata lähti yhtään lämpenemään. Niin ei saa käydä. Silloin Nata tulee vahvaksi, jolloin alkaa vetokisa, jonka Nata voittaa, ja sitten baanataan kenttää ympäri tasan niin kauan, kuin Hänen Korkeutensa tahtoo.
Tunti meni siis jälleen hyvin. Pakko sitä on vaan hehkuttaa, kun koko ajan luotto siihen, mitä nyt ollaan tekemässä, kasvaa. En mä olisi millään pystynyt vielä vaikka kolme kuukautta sitten kuvittelemaan, että mulla olisi nyt oma hevonen, saati viime kesänä. Yhtäkkiä kaikki tapahtui niin nopeasti - lopetin aamuestetunnit, aloitin Selman vuokraamisen, lopetin estevalkut, iZkuryhmä loppui, lopetin Zilpalla ja sain Natan, että vieläkin on sulattelemista tässä kaikessa. Älyttömän onnellinenhan mä olen. Kesällä mä olin vielä ihan tyytyväinen kahden ratsastuskouluponin hoitaja. Nyt mä olen tosi tyytyväinen hevosenomistaja.


~ Omppu