Millainen ratsastaja mä olen?

Pitkästä aikaa ajatusten kirjoittamista postaukseksi ilman mitään sen suurempaa tarkoitusta.

Jokaisella ratsastajalla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, ja tässä postauksessa mä yritän pohtia, missä mä olen hyvä ja missä huono. Aivan varmasti tästä tulee yksi blogin sekavimmista postauksista, koska mä en yritä kirjoittaa mitään kympin esseetä, vaan yksinkertaisesti kirjoittaa ajatuksia pois omasta päästäni. Mitenkään pilkkua viilaten tätä ei siis ole kirjoitettu, mutta eiköhän se ole ihan okei.

Yksi asia, jonka mä olen oikeastaan aina luullut olevan pelkästään heikkous ratsastuksessa; hitaus. Mulla on ehkä maailman hitaimmat reaktiot, jopa niin hitaat, että parhaimmillaan mä en ole edes hidas, vaan passiivinen. Ja silti on ihan mahdollista olla samaan aikaan kireä, kuin viulunkieli. Ehkä tässä on yksi syy, miksen mä koskaan ole koskaan käynyt taekwondon matsikisoissa... :D Kuitenkin nyt mä olen ehkä vähän sitäkin mieltä, että tavallaan se, että mä olen älyttömän hidas kaikkien reaktioideni kanssa, ei ole pelkästään huono puoli. Nata rentoutuu helpommin, kun mä olen vähän turhan hidas, mutten kuitenkaan passiivinen.

Ja näin käy, kun jään ennen estettä passiiviseksi ja veteläksi, en ratsasta tai aseta enkä oikeastaan mitään mutakaan. Hevonen totaa, että hyppää yksinäs - ja tämäkin oli ihan täysin mun oma moka.

Toinen mun ehdoton heikkous on se, että mä en käytä vatsalihaksiani ja aikaisemmin menin aina sieltä, mistä aita on matalampi (enää en ainakaan tietoisesti tee tätä, kun kentällä ratsastan). Mä olin pitkään hevosen selässä niin vetelä, etten mä mitenkään pystynyt istumaan esim. Natan ravissa, mutta kun Anne jossain vaiheessa totesi, että nyt otetaan jalustimet pois ja ravataan, oli mun pakko alkaa kiinnittää huomiota siihen, miten siellä satulassa keikun. Mä en ole läheskään tyytyväinen siihen, miten mä nyt ravissa istun, mutta mä olen tyytyväinen siihen, miten paljon paremmin mä istun, kun verrataan alkuvuoteen.

Vielä pari asiaa, mitkä mä lasken omiksi heikkouksikseni, ovat hengittäminen ja katse. Mä tuijotan hevosen niskaa / maata suurimman osan ajasta, jään esteen päällä tuijottamaan hypättävää estettä tms., ja harvassa ovat ne pätkät, kun katson oikeasti sinne, mihin ollaan menossa. Se maa ja omat kengänkärjet tosin ovat yhtä kiinnostavia myös silloin, kun mä en ole hevosen selässä... :D  Hengittäminen puolestaan on vaan muuten jotenkin hankalaa hevosen selässä, ja varsinkin estetunneilla ja harjoitusravissa mua saa oikeasti muistuttaa, että hengittääkin kannattaa.

Villi veikkaus, että tällekin esteelle tultiin hengittämättä, koska Nata laukkasi eteenpäin ennen estettä. Hämmentävää kyllä, mä katson eteenpäin.

Jaa mitäs ne vahvuudet sitten ovat? Ensimmäisenä täytyy sanoa, koputtaen puuta, motivaatio. Mulla on älyttömästi motivaatiota, mä en halua enää mennä sieltä, mistä aita on matalin, varsinkaan sileällä. Mä oikeasti odotan viikossa eniten sileänpäiviä (mulla siis on jonkunlainen suunnitelma, miten liikutan Nataa), ja yleensä jaksan itsenäisestikin tehdä ihan kunnon hikitreenit (siksi me käydäänkin näiden vastapainoksi aika paljon maastossa). Aika harvassa on ne kerrat, kun alle tunnissa selvitään pois kentältä ja hiki tulee lähes poikkeuksetta joka kerta.

Toinen asia, mitä mä pidän vahvuutenani ainakin osittain, on lonkat. Nyt kun mä istun vähemmän väärin, mä pystyn joustamaan lonkistani laukassa ja ravissa, mikä näkyy luonnollisesti niin, että Nata liikkuu paljon paremmin, jos mä en roiku ohjissa. Mä en olisi ikinä uskonut, että mun lonkat olisi enemmän vahvuus, kuin heikkous, mutta ainakin tällä hetkellä mä olen sitä mieltä, kun pystyn joustamaan lonkistani yhtään mihinkään suuntaan.

Joustan tässä lonkistani ihan kivasti, koska istun satulassa enkä pompi montaa kymmentä senttiä satulan yläpuolella, mutta roikun passiivisesti sisäohjassa ja tuijotan Natan niskaa.

Kolmas asia (ja tätä mä en muuten vuosi sitten olisi uskonut) on asenne ja nimenomaan se, että mä osaan jo vähän nauraa itselleni. Luvian koulukisoissa mun ekalla H:B radalla unohdin vasemman voltin - kun tuomari vihelsi ja huusi jotain voltista, mä lähinnä yritin olla nauramatta, koska mä olin juuri pari päivää aiemmin manannut, miten mä varmasti unohdan sen vasemman voltin. No hups, niin unohdinkin, mutta ei se harmittanut. Mulle jäi radasta hyvä fiilis, vaikka se voltti unohtuikin, koska eihän se nyt ole niin iso asia, mikä se olisi ollut mun mielestä vielä vuosi sitten.

Toinen asenteeseen liittyvä mun vahvuus on se, että mä olen kohtuullisen sinnikäs - välillä liiankin. Selman kanssa viime vuonna parhaimmillaan lähdettiin siitä, että käynnistä tehtiin pysähdyksiä päin aitaa, mutta kun mä olin tunnin ratsastanut ja jumpannut siirtymisiä, hevonen pysähtyi muutaman käyntiaskeleen kautta laukasta ja nosti muutaman käyntiaskeleen kautta pysähdyksestä laukan (myös vasemman). Vähempäänkin olisi ehkä voinut tyytyä, mutta se ratsastuskerta jäi kieltämättä mieleen yhtenä onnistuneimmista ellei jopa onnistuneimpana ratsastuksena Selmalla.

Kuvailin tätä  Natan hieronnan jälkeistä ratsastuskertaa suunnilleen "Ei nyt mikään paras, mutta ihan jees. Ei todellakaan huono"

Yksi vahvuus, mikä liittyy ratsastukseen vähän eri tavalla, kuin muut, on huolellisuus tallissa. Hoidan Natan hyvin ennen ja jälkeen ratsastuksen, ja vaikka tämä on tavallaan itsestäänselvyys, ehkä se on silti mainitsemisen arvoinen sellainen. Linimenttiä kuluu estetuntien ja reippaampien maastojen jälkeen, lämpöpinteleitäkin on tullut käärittyä jalkoihin ja Back on Trackin loimi Natalla oli aina ratsastuksen jälkeen viileämmillä keleillä. Hevosen kuntoon laittamiseen menee helposti 45 minuuttia, vaikka olisin menossa vain itsenäisesti kentällä. Mä en väitä, että huolellisuudessa olisi mitään ihmeellistä tai että olisin muita parempi ihminen siksi, että lähes joka kerta tallista ulos lähtiessäni käärin Natalle pintelit jalkoihin, mutta mun mielestäni sekin kuuluu mun vahvuuksiin.

Eiköhän ne nopeasti mieleen tulevat vahvuudet ja heikkoudet olleet siinä. Heikkouksia nyt löytyy vaikka kuinka monta lisääkin, mutta jos mä ne kaikki tähän listaisin, tällä postauksella olisi pituutta sen verran, ettei kukaan tätä jaksaisi lukea. Tosiaan jos Bloggerin ajastus toimii, mä olen leireilemässä Roihulla kun tämä postaus ilmestyy, joten kommentteihin vastaamista tai uusia kuulumisia tallilta ei todennäköisesti kuulu ennen heinäkuun viimeistä viikonloppua.

En ole oikeasti tähän estetuntiin lainkaan tyytyväinen, mutta muutaman ihan kivan kuvan äiti oli saanut silti. Tässä kuvassa tosiaan on oletettavasti menossa alkuverkan 2 min laukkaveto, mitkä otettiin molempiin suuntiin kerran.

~ Omppu