Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

Jos kevät ja alkukesä 2015 jotain on opettanut;
ratsastus ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Mistäköhän aloitettaisiin edes tämän kevään pieleen menneet asiat...? Tippuminen Nelliltä esteillä saattaa olla niitä ensimmäisiä. Päähän siinä tärähti, ei pahasti, mutta tarpeeksi. Sanoisin, että sen jälkeen tänä keväänä asiat ovat menneet enemmän tai vähemmän metsään.

Tippuminen, hevonen täysin pois hallinnasta koko tunnin, pelkoa, ärsytystä, ikäväää, vähän lisää pelkoa, epätietoisuutta. Onhan kaikkea positiivistakin ollut, hyvin menneet kisat ja onnistumiset, ennen kaikkea Dollin paraneminen, mutta tässä postauksessa ei keskitytä niihin. Tällä kertaa keskitytään negatiivisiin puoliin, joita ratsastuksessa on yllättävän paljon.

Eiköhän jokainen tiedä sen tunteen, kun vanhemmat tai isovanhemmat hössöttävät ratsastuksen olevan vaarallista. Itse asiassa tätä postausta varten asiaa (hyvin vähän) tutkiessani löysin kuitenkin mm. Wikipediasta tekstinpätkän, jossa sanotaan ratsastuksen olevan samaa vaarallisuusluokkaa, kuin yleisurheilun tai juoksun (n. 3,7 vammaa / 1000 harrastettua tuntia). Loukkaantumisriski kuitenkin on olemassa, se on jokaisen hyvä tiedostaa. Se hevonen voi kaatua, voit pudota, se tuttukin hevonen voi tehdä jotain odottamatonta.

Loukkaantumisriski on ihan tarpeeksi iso jo nyt, joten en ymmärrä, miksi kypärättä ratsastus on "muodissa" tällä hetkellä. Itselleni ei luojan kiitos ole vielä käynyt pahemmin, mutta (välillä toisten ihmetystä herättäen) käytänkin kypärän lisäksi turvaliiviä aina hypätessä sekä vieraammilla hevosilla ja ilman satulaa ratsastaessa. Olen aika varma, että ilman sitä olisi jo sattunut pahemmin.

En haluaisi väittää ratsastuksen olevan vaarallinen laji, mutta eihän se turvallisimmasta päästä ole. Jo muutaman kerran olen meinannut vaihtaa ratsastuksen pelon takia pianonsoittoon, mutta vielä se päivä ei ole koittanut, eikä toivottavasti tulekaan koittamaan. Niin, monilla ratsastajilla pelkokin kuuluu samaan pakettiin rakkaan harrastuksen kanssa. Pelko voi liittyä esim. laukkaamiseen tai hyppäämiseen, ilman satulaa ratsastamiseen tai tiettyyn hevoseen, mutta vielä pahempaa on pelätä yleisesti hevosia. Silloin pelkää käytännössä kaikkea, eikä ratsastamisesta voi nauttia.

Itse elin useamman vuoden hevospelon kanssa - koko sen ajan ratsastin. Pelko sai alkunsa joskus vuonna 2010-2011, ja sitä kesti kai pari vuotta, ennen kuin oikeastaan vasta Sammissa mulle annettiin maailman rauhallisin leirihoitsu ja sain koko leirin mennä kilteillä, rauhallisilla, toimivilla hevosilla, joiden selässä ei ollut mitään hätää. Sekin negatiivinen puoli ratsastuksesta on siis mahdollista kesyttää, mutta siihen todella tarvitaan ymmärtävä opettaja, sopiva hevonen ja omaa tahtoa jatkaa.

Välillä, itse asiassa aika useinkin, tuntuu, että ei edisty. On sellainen olo, että mitäs eroa tässä on tuohon vuoden takaiseen. Kaikki muut tuntuvat hyppäävän 20cm isompaa, menevän koulua 15% paremmin tuloksin, nousevan hankalampiin luokkiin sijoittuen, mutta tuntuu, että itse on jumahtanut paikalleen. Se on turhauttava tunne. Turhautuneisuutta ei saisi päästää näkymään, kun ratsastaa, mutta myönnän, että itselleni se on liian hankalaa.

Huonosti menneiden estekisojen jälkeen itkin. Huonosti menneiden leirikisojen jälkeen itkin. Huonosti menneiden koulukisojen jälkeen taisin pidätellä itkua. Olen itsekriittinen ihminen ja turhautumisen iskiessä minua on lähes mahdoton saada uskomaan että osaan mitään. Helposti, mitä pidemmälle etenee, ja mitä tavoitteellisemmaksi harrastaminen tulee, turhautuneisuudesta tulee yleinen vieras. Voin sanoa, että joskus pari vuotta sitten jatkotunnilla kuvittelin aina olevani tosi taitava jne, kun osasin tehdä ihan vaikka vaan loivan kiemuran. Oona 12v. osaa ratsastaa loivan kiemuran ja kuvittelee vielä jonain päivänä kisaavansa isoissa kisoissa. Paria vuotta myöhemmin Oona 14v. ei välttämättä osaa ratsastaa edes hyvää loivaa kiemuraa, eikä elättele toivoa harjoituskisojen Helppo C- luokista pidemmälle pääsemiseen.

Kun "hyvä" saa uudet kriteerit ratsastajan kehittyessä, helposti päänsisäinen kehitys tuntuu jääneen junnaamaan paikalleen. Niin minulla on käynyt. Teknisesti ratsastan paremmin, kuin viime kesänä, mutta henkinen kehitys tulee kaukana perässä. Ensinnäkään en usko että osaan ja toiseksi olen ihan yhtä epävarma, kuin vuosi sitten.

Epävarmuus ja itseluottamuksen puute ovat myös seuranneet minua varsinkin viimeisen puolitoista vuotta. En tiedä, onko se kiinni siitä, kun jonkun asteinen tavoitteelisuus tulee mukaan peliin, alkaa henkinen puoli tulla rankemmaksi ja rankemmaksi ja kehittyminen ratsastajana edellyttää henkistä kehittymistä. Jokainen pienikin (tai iso) virhe riittää saamaan epäilemään. Nykyään mun epävarmuus kohdistuu paitsi omaan osaamiseen, myös Dolliin - ei sen osaamiseen vaan siihen, että se on kunnossa. Kun Dolli ottaa edes ne pari jäykempää askelta, se saa jo epäilemään. Ja kun kevättalvella nähtiin, mitä tapahtuu, kun esteitä nostaa, eikä poni ole kunnossa, en halua saattaa meitä kumpaakaan enää siihen tilanteeseen.

Ratsastus on myös siitä harvinaisen hankala laji, että siinä riippuu niin paljon toisesta elävästä olennosta. Näin yritin tiivistää asian heppailemattomalle kaverilleni, kun mietin, miten Dollin selkä voi ja myös samalla, miten käy meidän kesän treenailujen yms. Kun se toinen elävä olento nyt vaikka loukkaa itsensä tarhassa, ja saa nyt edes sen pari kuukautta saikkua. Arvatkaa kaksi kertaa, miten paljon siinä vaiheessa ratsastajaa harmittaa.

Yksi ratsastuksen hankaluuksista on se, että pitäisi pystyä "sopeutumaan" ratsastamaan erityyppisillä hevosilla, ainakin ratsastuskoululaisena. Kun nyt se lempihevonen, jolla yleensä ratsastaa, jää saikulle, voi yhtäkkiä ollakin ihan hukassa sen toisen hevosen kanssa. Vaikka kuinka painotetaan, että kaikilla hevosilla on osattava ratsastaa, ei se olekaan niin yksinkertaista. Entäs, kun on tottunut tekemään pidätteen näin ja tällä toisella hevosella se ei toimikaan? Tai kun on tottunut pitämään ne ohjat ihan kunnolla kädessä niin että ihan oikeasti tuntee että siellä toisessa päässä on joku, ja saakin alleen tallin herkkäsuisimman ponin? Kun on tottunut, että poni hyppää mahdollisimman läheltä estettä ja yhtäkkiä päätyykin hyppäämään ponilla, jonka hyppytyyli muistuttaa sammakkoa?

Ja sitten kun sieltä tulee se maastoutumisharjoitus ja vähän sattuu ja alkaa pelottaa. Ja se lempiponi on saikulla. Ja yhtäkkiä vaan kaikki tuntuu menevän päin puuta. Ja sitten ollaankin selaisessa syöksykierteessä alaspäin ettei mitään rajaa.

Ratsastuksessa kun yksi asia menee pieleen, se vaikuttaa helposti ja todella usein koko pakettiin. Ihan henkisesti, ratsastustunnin tehtävässä ja yleisesti vaan koko lajissa. Itse asiassa ratsastuksesta on löydettävissä lähes loputtomasti asioita tähän postaukseen kirjattavaksi, joten tämän luettuaan ei-hevosihminen varmasti miettii, mikä meidät pitää talleilla loputtomassa lannan-, heinän- ja hevosenhajussa, mutta siitä ei ollut tässä postauksessa tarkoitus puhua.

Vielä ainakin yksi kamalimpia asioita tässä lajissa on kiintyminen. Kyllä, vaikka se on kuinka ihanaa, kun se oma hoitsu hörisee siellä kun tulee tallille ja vaikka sen kanssa on kehittynyt vaikka kuinka paljon ja pystyy ratsastamaan ilman satulaa ja kuolaimia, se on samalla yksi kamalimmista asioista. Varsinkin, kun se hevonen on ratsastuskoulun tai jonkun muun omistama. Siihen ei saisi kiintyä liikaa, koska itse ei voi koskaan tietää, milloin se rakas hevonen lähtee. Ja vaikka se olisikin oma, se elää niin paljon vähemmän aikaa, kuin ihminen. Tilanne on kuitenkin vain pahempi, jos kyseessä on se ratsastuskoulun hevonen - saattaa käydä niin, että menet tallille ja sinua odottaa toinen hevonen hoitohevosesi karsinassa. Tai kuulet, että se lopetetaan pian. Et voi tehdä asialle mitään.

Tiedän, että olen kiintynyt Dolliin liikaa. Lyylin jälkeen oikeasti yritin olla kiintymättä kehenkään, mutta kun Dollin kanssa vaan meni niin hyvin, siitä tuli lopulta lempiponini ja aloin kiintyä siihen. Aloin hoitaa sitä, kisata sillä ja valmentautua sillä. Ja tadaa, nyt mulla on aivan liian tärkeä ja aivan liian lähelle päästetty poni, joka ei ole omani, joka ei tule koskaan olemaan omani ja jonka lähtöön en tule voimaan sitten aikanaan vaikuttaa. Onhan tässä toivottavasti vielä vuosia aikaa, mutta silti. Jokainen hevonen lähtee aikanaan, aivan kuten jokainen ihminen, kissa, koira, marsu ja liskokin.

Haluan nyt vielä tähän loppuun todella korostaa, että tähän postaukseen nimenomaan jätin lajin lukuiset hyvät puolet tahallaan huomioimatta ja keskityin kertomaan näitä huonompia. Aivan varmasti tästä puuttuu kohtia, mutta postaukselle tuli näinkin melko paljon mittaa. Toivon, että tämä vastasi yhtään sinun, joka tätä postausta toivoit, odotuksiasi (toki myös muiden). Tykkäsittekö tällaisesta vähän erityylisestä pohdintapostauksesta, vai onko parempi vaan pysytellä niissä omien tunteidenkin purkamiseksi tehdyissä pohdinnoissa, kuten aiemmin kirjoittamani itseluottamuspostaus?

~ Omppu