Ja tauko jatkuu...

Juttu on nyt niin, että hevosen selkään en tule pääsemään ennen vuoden vaihdetta. Tämä on jollakin tasolla ollut mielessäni odotettavissa, vaikka tietenkin toivoin polveni kestävän ratsastusta, tuli se pari viikkoa sitten ollella tunnilla kipeäksi. Vasemman polven lisäksi oikeasta polvesta löydettiin hyppääjänpolven oireita, sekä samainen rasitusmurtuma kuin vasemmassakin. Mitään muuta kuin lepoa en juuri nyt voi parantumisen hyväksi tehdä, joten heppahommat jäävät kärryttelyyn ja tallilla hengailuun loppu vuodeksi. Ja kyllä, harmittaahan se aivan mielettömästi.

Ratsastuksen lisäksi olen päättänyt ottaa taukoa myös blogista. Olette varmaankin huomannut, että mun postaukset ovat olleet erittäin vähäisiä nyt koko syksyn ajan, eikä tilannetta juurikaan paranna se, että en tunneille pääse. Uskon vahvasti, että ketään ei liiemmin kiinnosta erittäin lyhyet päivittelyt satunnaisista tallireissuista tai maastoilusta kärryjen kanssa. Joten, otan tauon, karistan samalla yhden murheen harteiltani ja keskityn nauttimaan iltatalleista, hevosten rapsuttelusta ja harjaamisesta sekä tietenkin niistä satunnaisista kärryttelyretkistä. Ja ennen kaikkea keskityn parantumiseen, jotta näistä ikävistä vaivoista päästäisiin eroon.

Blogin pariin palaan ensi vuoden puolella, jolloin tilanne näyttää toivottavasti vähän paremmalta.

~ Amppa

Motivaatio 10, urheilukunto 0

Torstaista alkaen mun fiilis olisi ollut harvinaisen helppo tiivistää yhteen sanaan; perkele.

Natan kanssa kaikki meni alkuviikon tosi jees. Maanantaina menin itsenäisesti sileällä hakien vaan hyvää fiilistä, ja omasta aavistuksen heikosta urheilukunnosta (ei muuten mitään, mutta helpompi olisi ratsastaa, jos pää & niska yrittäisivät olla särkemättä eikä olisi sellainen olo, että tajukin saattaa lähteä) huolimatta meni ihan jees. Laukat oli varsinkin tosi hyviä, ja eniten koitettiinkin laukkailla ja tehdä siirtymisiä käynnistä laukkaan ja laukasta käyntiin, että sain Natan kunnolla hereille. Loppuravit oli myös tosi jees, eli ihan jees ratsastus kaiken kaikkiaan. 

Tiistain estetunnilla hevonen oli superkiva (varsinkin sen jälkeen, kun siirrettiin ohjat kuolainten isoimpiin renkaisiin) ja hengissä selvittiin vaihtelevalla tyylillä, mutta "enhän mä edes meinannut pudota" on kuitenkin jo saavutus sinänsä estetunnin jälkeen. Mä olin tyytyväinen varsinkin Nataan, mutta muutamalla kerralla saatiin jumppasarjalle niin onnistunut lähestyminen, että mä olen omaankin olemiseeni niillä kerroilla ihan tyytyväinen. Keskiviikkona käytiin tekemässä reilun puolen tunnin kävelylenkki metsässä. Odotin lauantain estekisoja ja sunnuntaina mun piti lähteä kuvaamaan Huittisiin, mutta eiköhän mun nilkka päättänyt pistää kapuloita rattaisiin.

Keskiviikkoiltana ja torstaiaamuna nilkka särki vähän, mutta sen kanssa pystyi elämään. Pieni kuhmu jalkapöydässä, mutta "kyllä mä pystyn ihan ratsastamaan", taisin vielä sanoa äidille aamulla. Jännästi se pieni kuhmu turposi lähemmäs kananmunan kokoiseksi ja aivan järkyttävän kipeäksi muutamassa tunnissa koulussa. Terveydenhoitajan mielestä siinä oli ampiaisenpisto, mutta allergialääkkeillä ja kortisonilla ei ollut mitään vaikutusta, iltapäivällä käveleminen oli jo enemmän hyppimistä yhdellä jalalla. Lääkärissä käytiin, "siellä on joku tulehdus". Kuulemma voisin pystyä ratsastamaan lauantaina. 

En muuten pystynyt. Antibiooteilla, kylmäämisellä, kylmäämättä jättämisellä, särkylääkkeillä tms. ei käytännössä ole mitään vaikutusta tuohon nilkkaan, joten torstai-illasta eteenpäin mä olen käytännössä maannut vaan sohvalla kotona. Lauantaina olin pari tuntia kisoja katsomassa, ja eiköhän tuo jalka ottanut siitäkin nokkiinsa. Noita kisoja olin luokkien takia odottanut sieltä kesäkuusta saakka, joten harmitti, kun ei sinne päästy osallistumaan.

Ja miksei musta ole mitään kuulunut ja Luvian postaus oli viikon myöhässä? Ei ole ollut kerrottavaa. Luvian postauksen kuvien ja videoiden katsominen ja selaaminenkin ärsyttää, joten Bloggeria ei ole tullut hetkeen avattua. Seuraavat kisat olisi näillä näkymin syyskuun alussa, ja mä todella toivon, että siihen mennessä nilkkakin alkaisi olemaan kunnossa. Ja ei kiitos enää yhtäkään peruuntunutta kuvausreissua, sillä enhän mä sinne Huittisiinkaan loppujen lopuksi päässyt lähtemään. Ehkä ensi postauksessa olisi jo vähän erilaisia kuulumisia, koska mua alkaa itseäkin vaan paikallaan oleminen kyllästyttää... :D

~ Oona

Miten niin osaan ratsastaa?

Otsikkona tämän viikon fiilis ratsastuksien jälkeen.

Tiistaina monen viikon (sanottaisiinko vaikka ihan suoraan kuukauden) tauon jälkeen käytiin Lauran kanssa liikuttelemassa Umorea ja Paavoa. Pelättiin vähän kentän puolesta, mutta onneksi sinä päivänä satoi jonkin verran uutta lunta. Lämpötila oli juuri ja juuri nollan pinnassa, ja vaikka ehdittiinkin varautua suuriin tilsoihin, niitä ei tullut oikeastaan juuri ollenkaan.

Mä en edes muista, millon oon Upilla viimeksi ratsastanut, mutta olihan se ihan kivaa vaihtelua mennä tälläkin kaverilla. Meinattiin ensin, jos kenttä olisi ollut kamalassa kunnossa, niin mennä maastoilemaan, mutta päästiinkin menemään kentällä ihan kunnolla. Yritin tehdä Upin kanssa oikeastaan ihan vaan perus juttuja ja saada herraa rentoutumaan ja liikkumaan sieltä takapäästäkin. Alkusöhläilyjen jälkeen ruuna tuntui pätkittäin ihan mukavalta, mutta muuten meidän meno ei oikein sujunut.

Paavo

Ratsastin paljon ympyröitä niillä alueilla, joilla hevoselta ei tuntunut lähtevän jalat alta. Meinaan koskemattoman lumen alta löytyi yllättävän paljon jäisiä alueita, joita yriteltiin Lauran kanssa sitten parhaamme mukaan vältellä. Kenttä oli muuten siinä kunnossa, että pystyin pyytämään Upilta ihan kunnollista ravia ja laukkaa. Ravissa yritin hakea rentoutta ja siirtymisillä takajalkoja, jotka olivat pätkittäin ihan hyvin mukana. Laukassa oli hiukan hakemista rytmin suhteen, mutta ihan hyvin sekin lähti rullaamaan. Tein paljon laukkasiirtymisiä eri askellajeista ja Upi oli oikeastaan ihan hyvin kuulolla kokoajan. Tosin sitä fiilistä, mitä lähdin hakemaan, en saanut ja se vähän jäi kaivelemaan. Suhteellisen tyytyväinen olin kuitenkin siinä mielessä, että en tosiaan ollut pitkään aikaan tälläkään hevosella mennyt, joten Umoren ratsastus oli vähän hakusessa. Ehkä ensi kerralla sitten paremmin...

Nämä kuvat ovat estetunnilta Hapsun kanssa.

Torstaina pääsin pitkästä aikaa tunnille. Meillä oli onneksi koulua ja mulla ratsuna huippukiva Hapsu, joka ei tosin torstaina ollut kovin kiva. Kun lähdettiin tunnin alussa puhumaan pohkeenväistöistä, olin aika innoissani. Hapsu tuntui tunnin alussa tosi tahmealta, vaikka ravi olikin aika hyvää. Hevonen oli tosi hyvin kuulolla, kun lähdettiin tekemään väistöjä kulmasta keskelle. Väistöissä ei tosiaan ollut mitään vikaa, ja kun hevonenkin lämpesi, uskalsin vaatia hieman enemmän tempoa.

Meidän ongelmamme nimi oli laukka. Eihän siinä mitään, kyllähän se hevonen oli ihan innoissaan sitä laukkaa nostamassa, mutta ongelmana oli että mistä se nostetaan ja milloin. Ja siinä asiassa olimme Hapsun kanssa todellakin eri mieltä. Harjoitusravissa tehtävän reipastempoisen pohkeenväistön jälkeen piti keskeltä kahta puomia nostaa vastalaukka. Hapsu kävi kierroksilla heti kun hidastin harjoitusraviin ja lähdin pyytämään pohkeenväistöä. Tästä seurasi se, että hevonen pääsi ennakoimaan  ja nostamaan laukkaa vähän milloin itse halusi. Me siis vähän niinkuin mentiin Hapsun pään mukaan, ennenkuin tajusin olla tarkempi hidastamisen kanssa.

Pienen tappelun jälkeen, sain  nostettua laukkaa itse, siitä paikasta mistä halusinkin, eikä Hapsu päässyt itse ennakoimaan paikkaa. Raviväistö tosin näytti enemmän sipsutukselta, mutta runsaiden pidätteiden avulla sain Hapsua rauhoittumaan. Itse laukassa ei ollut mitään, Hapsu tuntui todella mukavalta ja eteni.

Toisessa suunnassa meitä kohtasi jälleen sama ongelma. Tosin tällä kertaa mua neuvottiin ratsastamaan väistö kevyessä ravissa ja vasta ennen nostoa istumaan alas. Tällä taktiikalla oli helpompi vaikuttaa hevoseen hidastavasti, eikä Hapsu päässyt niin helposti ennakoimaan. Seuraavana ongelmana oli saada Hapsu unohtamaan laukan nostamiseen, siitä mistä oltiin edellisessä tehtävässä se nostettu. Samasta kohdasta meinaan piti tehdä väistö takaisin uralle, jonka jälkeen kevyesti nostaa myötälaukka ja laukata toiseen päätyyn. Oltiin usein siinä tilanteessa, että Hapsu ennakoi ja nosti itse laukan. Jouduin hidastamaan todella vahvasti, että hevonen jäi kuuntelemaan nimenomaan minua.

Onelmana tässä oli oikeastaan vain se, että en kertonut Hapsulle oikeissa kohdissa ja tarpeeksi usein, että nyt ei laukata. Kunhan tein mahdollisimman usein pidätteitä ja hidastin istunnalla, päästiin tekemään molempiin suuntiin ihan kivat väistöt. Jälkimmäisen väistön jälkeen nostettavan laukan kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Hapsu laukkasi todella hyvin myös takaosastaan ja tuntui mukavalta selkään.

Laukkaongelman lisäksi meillä oli Hapsun kanssa vähän muitakin ongelmia. Kuten se, että tulin pohkeen kanssa korjaamaan aina välillä vähän turhan vahvana, jolloin reaktiokin oli sen mukainen. Välillä Hapsu meni todellakin kuolaimen alle, enkä silloin oikein päässyt vaikuttamaan Hapsuun mitenkään. Tämän ansiosta ajauduttiin liian lähelle Poitsua, jolle Hapsu mielellään irvisteli, eikä hevonen tietenkään reagoinut pohkeisiini millään tavalla, koska oli kuolaimen alla. Onneksi mitään härdelliä ei tästä syntynyt, mutta pitää ensikerralla muistaa pysyä Hapsun kanssa kaukana Poitsusta ja muista, sekä pitää hevonen niin, ettei se pääse heti ensimmäisenä valumaan kuolaimen alle. Tunnista ei jäänyt oikein hyvä fiilis. Tuntui, kuin en osaisi oikeasti ratsastaa, varsinkaan kun kyse oli Hapsusta. Ehkä se kahden viikon tauko oli tehnyt tehtävänsä.

Ensi viikolla ilmeisesti päästään hyppäämään (en ole tietenkään sataprosenttisen varma...). En tiedä kenellä haluaisin hypätä (enkä oikein odota tuntia innoissani, pikemminkin kauhuissani), mutta viime viikon tunnin perusteella en Hapsulla välttämättä haluaisi hypätä. Sen verran hevonen pääsi juoksemaan alta, että jos ei nyt sitten kuitenkaan tämän kanssa esteille.


~ Amppa

Superhieno Pontso

Mikä voisi ollakkaan ärsyttävämpää kuin jäätynyt ja kova kenttä?

Jes. Ihanaa. Ulkona näyttää jo melkein talvelta. Aurinkokin on paistanut kivasti viimeisen parin päivän aikana ja siitä mekin päästiin nauttimaan tiistai iltapäivällä. Mentiin Lauran kanssa pitkästä aikaa liikuttamaan Pontsoa ja Pavea. Tosin meitä kohtasi varmasti myös monen maneesittoman tallin ongelma nimeltä jäätynyt ja kova kenttä. Kiitos näiden pakkasten kenttä oli todella muhkurainen, mutta monen edellisen ratsastajan toimesta sieltä löytyi koko kentän kiertävä pehmeä ura, jossa pystyi muutaman ravipätkänkin ottamaan. Muuten meidän askellajina pysyi käynti, jossa pyrittiin tekemään kaikkea mahdollista pohjan sallien. 

En muista edes koska olisin viimeksi ratsastanut Pontsolla nivelillä. Pontsoa ei ole todellakaan helppo pysäyttää nivelillä, koska se osaa kyllä tulla todella voimakkaaksi leuasta. Tavoitteenani olikin saada hevonen pysähtymään pelkästä pienestä pidätteestä ja istunnasta. Muiden tehtävien ohella vekslattiin tämän pysähtymisen kanssa aika paljon. Melkein joka kerta Pontso puski pidätteiden läpi, ja monen tappelun jälkeen päästiinkin lopulta siihen tilanteeseen, että hevonen pysähtyikin ihan vain kevyestä pidätteestä ja tiiviistä istunnasta. 

Suorien linjojen ratsastamisen, asetusten harjoittelun, taivuttelun ja ympyrällä pyörimisen lisäksi harjoittelin pohkeenväistöä. Pakko sanoa, että Pontso oli oikeasti aivan super! Ensimmäiset yritykset epäonnistuivat siinä mielessä, että etupää lähti todella paljon edelle, hevonen puski edelle ja takajalat jäivät laahautumaan. Lukuisien yritysten jälkeen tajusin, mitä mun pitäisi oikeatsi tehdä, jotta ne takajalatkin tulisivat mukaan. Ongelmahan oli se, että etupää liikkui liikaa edellä ja me muutenkiin edettiin todella nopeatsi. Seuraavilla kerroilla hidastin  etupäätä, toin sitä suoremmaksi ja ratsastin väistättävällä pohkeella takapäätä enemmän liikkeelle. Voitte uskoa, että oli oikeasti hieno tunne kun ne takajalatkin todella tulivat mukaan, koko takapää nousi ja väistö oli kyllä kaukana laahustamisesta.

Tämä olikin sitten ilmeisesti ainoa kerta joulukuussa kun päästiin vuokraamaan. Miksiköhän? No, syy on oikeastaan niinkin lyhyt ja ytimekäs kuin koulu. Pakko sanoa, että kahden kuukauden tauoton raataminen koulun ja kokeiden lukemisen eteen veti aikaa kaikesta muusta. Tammikuussa tilanne koulun suhteen tuskin muuttuu rauhallisempaan suuntaan, mutta toivottavasti mullekkin jäisi enemmän aikaa blogiin panostamiseen, Pontson ja muiden liikuttamiseen, urheiluun ja muuhun talleiluun.

~ Amppa

Ei mikään paras päivä

Ei mene Dollilla hyvin ei.

Kuvien laadusta kiitämme maneesia. Kaikissa kuvissa näkyy tuo kieli, ja tiedostan sen kyllä itsekin.

Sunnuntain tunti meni tuntina iha ok - pätkittäin Dolli oli edestä tosi epätasainen, pätkittäin jopa jousti, laukat nousi hyvin, poni liikkui hyvällä energialla eteenpäin ja taipuikin jonkun verran. Sellainen pikku juttu, että poni könkkäsi koko tunnin. Mitä jalkaa, siitä en ollut ihan varma. Oikea takanen? Ehkä. Oikeaan kierrokseen ravissa, varsinkin suunnanvaihtojen jälkeen, poni oli älyttömän tönkkö.

Laukkakaan ei sujunut yhtä vaivattomasti, kuin ennen. Kyllähän poni laukkasi, mutta verkassa mentiin kevyessä istunnassa ympäri maneesia ja lätkin ponia raipalla, yrittäen saada sieltä jonkunlaisen reaktion, joko selvän takaosan aktivoitumisen tai vaikka pikkupukin irti. Dolli kun ei pukita ikinä, maksimissaan laitumella vetelee innostuessa pukkilaukkaa, mutta ratsastajan kanssa ei. Pari pikkupukkia, ja kun sanon pikkupukkia, tarkoitan todella pieniä pukkeja. Laukassa Dolli vertyikin ehkä vähän, mutta ei se takaosaallaan laukannut lainkaan niin hyvin kuin on parhaimmillaan laukannut. Välillä laukka meni nelitahtiseksi räpellykseksi, mutta pätkittäin tuli ihan kohtuullistakin laukkaa. Ylöspäin laukka ei juuri mennyt.

Halkaisijoilla Dolli kyllä kulki hyvin suorana kaikissa askellajeissa ja taipui kulmissa käynnissä ja ravissa, laukassa oli vähän hakemista. Sinänsä neiti siis kyllä yritti, mutta minkäs sille voi, että sattuu. Kuitenkin olen ihan tyytyväinen siihen, että sain sen ratsastettua varsinkin laukassa melko hyvin avuille, vaikkakin ravi laukan jälkeen oli taas ihan kamalaa, Dolli pelasi kielensä kanssa ja liikkui huonosti.

Niinpä tunnista ei jäänyt kovin hyvä fiilis, vaikka poni olisikin ollut ilman könkkäämistä ihan kiva. Nyt tämä pistää vaan kisasuunnitelmat (meidän piti mennä 17.10 estekisoihin 50-60cm luokkaan, mutta se taitaa nyt jäädä) täysin uusiksi. Uusista kisasuunnitelmista lisää varmaan seuraavassa mun postauksessa... Tämä postaus jäi nyt vähän tyngäksi, ja tänne loppuun voisin kertoa Dollin kuulumiset tallilta maanantai-iltana: miniponin jälkeen talliin ja pois tunneilta, koska oli niin jäykkä, että sitä voi sanoa jo ontumiseksi. Parane pian ♥

~ Omppu

Noidankehä

Mokaan kerran.

Toisen.

Kolmannen.

Se ärsyttää.

En edes yritä.

Se ärsyttää vielä enemmän.

Mokailen vielä enemmän.

Postauksen kuvat on otettu estetunnilta

Miten niin paniikki? Kisoihin on alle viikko, ponilla ei ole kyytiä, ratsastaja osaa muttei ymmärrä ohjelmaa, ponin toimiminen yhteistyössä ratsastajan kanssa on täysin päivästä riippuvaista ja ratsastaja unohtaa kaiken, mitä on ymmärtänyt, kun sanotaan sana "koulurata". Siis ei mitään syytä paniikkiin. Sen lisäksi, että kisat ovat maneesikisat, mikäli sataa, ja hevonen ei ole välttämättä koskaan ollut maneesissa. Mikä paniikki, missä? Ai siis miten niin ylihysteerinen ratsastaja? Kuka? Minä vai?

Suora linja kyynärpäästä kuolaimeen - siltä se ihan näyttääkin...

Maanantaina me tosiaan treenattiin - tai siis epätoivoisesti yritettiin treenata - kouluohjelmaa. Voin heti kättelyssä todeta, että tunti meni kaikkea muuta, kuin hyvin. Koko verkan yms. Selma jännitti niskastaan tosi paljon vastaan (ei, kuolaimella se ei ollut koko tunnin aikana), ja siinäkin vaiheessa, kun pahin jännittäminen loppui, oli poni kaikkea muuta, kuin pehmeä tai yhteistyöhaluinen. Pysähdykset eivät menneet ihan, kuin oppikirjoissa, vaan poni jyräsi vastaan eikä malttanut seisoa paikallaan. Käynnissä ja ravissa juostiin vaan menemään, kuin päättömät kanat, oikea laukka ei onnistunut ja vasenkin lähti kuin telkkä pöntöstä, ja vaihtoehdot oli joko sitä laukkaa tai ei vasenta laukkaa lainkaan.

Kyllä, vihaan sitä, että könötän estetunneilla ihan miten sattuu.

Kun muutaman jo alussa mokatun keskihalkaisijan jälkeen päästiin aloittamaan ohjelman ratsastaminen, meni useampikin asia pieleen. Kolmikaarisen läpi juostiin taipumatta mihinkään suuntaan, lävistäjillä ei suoritettu tempon- vaan tahdinlisäystä, käynnissä tuntui kuin olisin ratsastanut räjähtämässä olevalla pommilla (ja kyllä, poni oli Selma) ja raviinsiirtymisessä ampaistiin eteenpäin. Oikea laukka nousi ehkä kolmannella tai viidennellä yrityksellä (tai jotain sen tapaista), vasen ensimmäisellä. S-R- halkaisija oli aina jossain ihan muualla kuin S-R- välillä. Vasen laukka oli mielenkiintoista räpellystä. Lopputervehdykseen tultaessa olin jo niin luovuttanut, että en muista, menikö se pysähdys hyvin, huonosti vai hyvin huonosti.

Käytiin läpi, mikä kaikki meni päin honkia, ja sitten uusi yritys. Tällä kertaa toinen temponlisäys lähti melko hyvin ja siirtymiset olivat järkevämpiä. Oikea laukka ei meinannut nousta (tai siis tyhmä ratsastaja luuli nostaneensa vastalaukan, siirsi raviin eikä saanut ponia takaisin oikeaan laukkaan), vasen pyöri kuitenkin hyvin. Tiet olivat vähän sinne päin ja suunnilleen, eikä hevonen ollut taipuneena kunnolla, pientä asetuksen tynkää saattoi olla havaittavissa kolmikaarisella. Muuten suorittaminen oli ihan samaa luokkaa, kuin ensimmäisellä kerralla - kaukaa siitä, missä sen pitäisi olla. Pahoittelut videon pimeydestä ja huonosta laadusta, mutta ehkä siitä vähän jotain erottaa... :D



Maanantain treeniin olen siis kaikkea muuta, kuin tyytyväinen. Ennen kisoja - siis jos me sinne asti päästään - on enää yksi tunti, ja silloin mun on pakko ratsastaa niin hyvin, että olen tyytyväinen edes omaan yrittämiseeni, eikä niin kuin maanantaina, että luovutin jo alkutunnista. Lauantainahan meidän olisi tarkoitus osallistua Cruisen koulukisoihin, Helppoon Ceehen, missä ohjelmana on tuo Aikuisohjelma 2002 rata B. Voin rehellisesti sanoa, että nyt jo jännittää ihan mielettömästi...

~ Omppu

Luovuttaja(ko) 2

Ensin tästä ei pitänyt tulla postaussarjaa.

Kun katsoin viime syksyn ratsastusvideoita, muutin mieleni.

On toinenkin poni, josta haluan kirjoittaa.

Eiköhän jokainen blogia syksystä asti seurannut arvaakin kenestä on kyse. Toinen hieno poni, jonka kanssa vaan luovutin liian helposti, on tietenkin syksyllä ainakin mua hauskalla persoonallaan ihastuttanut Aku. Superhyvä poni, joka vaan tarvitsisi oikeanlaisen ratsastajan. En mä sille ihan oikeanlainen kuski ole tai koskaan ollutkaan, mutta voisinhan mä sen kanssa pärjätä, edes sen verran, että saataisiin 50cm luokasta hyväksyttyjä. Tähän heti postauksen alkuun Akusta tekemäni koostevideo, josta ainakin mun mielestä näkee, ettei meillä aina niin metsään mennyt...

Viime syksynähän jossain vaiheessa menin yhden viikon Taalialla, toisen Pompeilla ja kolmannen Akulla. Tosiaan ilmeisesti Akunkin kanssa mun piti mennä vaan joku yksittäinen tunti ja sen jälkeen katsottaisiin taas, kenen kanssa sitten menisin rataharkkoja yms. ennen kisoja, kisoihin oli tosiaan ehkä kuukauden verran, kun mut Akun selkään heitettiin. Hyppäsin sillä toista kertaa elämässäni, ensimmäinen kerta meni ihan päin puuta joskus kesällä, toisella kertaa esteet oli ihan maahankaivettuja. Marraskuun estekisoissa hyppäsin Akulla 40cm luokassa puhtaan radan.

Vaikka monille ei olisi mitenkään ihmeellistä menä 3-5 tunnin treenaamisella kisoihin, mulle se oli. Koska olen tosi arka ratsastaja, kuulostaa jopa omiin korviini vähän uskomattomalta, että yhden yhteensä kaksi tuntia Akulla hypättyäni, josta toisesta oli monta kuukautta eikä silloin mennyt mitenkään kehuttavasti, ilmoittauduin sillä kisoihin neljäänkymppiin.

Akuhan hyppää tosi hyvin - kuulemma pystyisi helposti 90cm rataan, kun löytysi oikea ratsastaja eikä Aku tekisi itse hyppäämistä itselleen niin hankalaksi. Ilmavara tällä ponilla on todella kunnossa, joten jos sen saa esteelle asti kutakuinkin reippaasti, eivät puomit kovinkaan usein lentele. Kun kisoja edeltävistä tunneista ainakin kaksi treenattiin erikoisempia tilanteita, eli erikoisesteitä ja muuta mukavaa, aika luottavaisin mielin lähdin kisoihin ja tuloksenahan oli puhdas rata. Hidas kuin mikä, mutta Akun kolmesta lähdöstä nopein, ja puhdas. Jos Akun saa hyppäämään, aika harvoin se ottaa puomeja mukaansa.

Nyt Dollin selän kestävyyden ollessa kysymysmerkkinä olen miettinyt, kenellä haluaisin mennä. Todennäköisesti sitä ei multa kysytä, mutta jo omien ajatusten selvittämiseksi olen tätä miettinyt. Ensin olin ehdottomasti sitä mieltä, että jos vaihtoehdot ovat Aku ja Taalia, kyllä se Taalia on kivempi. Järjellä asiaa ajateltuani, mieltäni muuttamatta - Aku on paremman kokoinen, Akun kanssa olisi helpompi päästä edes 60cm luokkiin, vaikka töitä senkin eteen pitäisi tehdä, Aku ihan oikeasti pystyisi menemään vaikka kuinka kivasti (ei sillä ettei Taaliakin, mutta Akun vaan on nähnyt menevän sellaisia pätkiä, että ihan oikeasti haluaisi itsekin yrittää saada sen toimimaan niin hyvin) - eksyin kuitenkin katsomaan vanhoja Youtubeen lataamiani videoita.

Poni laukkaa superhyvin. Poni hyppää superhyvin. Poni toimii muutenkin superhyvin. Miksi mä luovutin senkin kanssa? Miksi mä en enää mene sillä? Miksi mä haluan mennä Dollilla kun tiedän ettei se tule kestämään?

Niinpä, näihin kysymyksiin en todellakaan tiedä vastauksia. Siksi mä kaikki meidän tuntivideot moneen kertaan katsottuani tulin siihen tulokseen, että haluan yrittää Akun kanssa uudestaan. Ei meillä välttämättä mene hyvin, entä jos joudun vaihtamaan valmennusponia ja saan sen? Se tarkoittaa paljon treeniä, mutta ehkä kovan työn jälkeen voitaisiin päästä 60-70cm luokkiin. Jos mä en voi Dollilla mennä, mä todella haluan Akun.

Tällä aikaa mä olen jopa oppinut asennoitumaan siten, että kun mut sinne Akun selkään tullaan ennemmin tai myöhemmin heittämään, mä otan sen uutena mahdollisuutena saada se poni toimimaan. Mä yritän ratsastaa sillä samalla tavalla, kuin ratsastin syksyllä. Ei se silloinkaan mitään tehnyt, miksi se tekisi nyt? Mikä on muuttunut?

Ratsastuskouluelämä muuttaa poneja, mutta Aku ei ole muuttunut niin paljoa. Meistä kahdessa muutos on tapahtunut ratsastajassa - talven tippuminen Nelliltä esteillä vaikuttaa aivan varmasti enemmän, kuin ensin luulin. Kun poni hyppääin vähän isommin ja vähän kauempaa, iskee mulle epävarmuus, vaikka Aku ei mitään teekkään, jos ratsastaja on hypyssä edellä. Se antaa sellaiset virheet anteeksi, Nelli ei - ja siksihän mä sitä hiekkaa maistelin. Sitä paitsi Tanja vielä käski istumaan ihan esteelle asti, mutta ei, kuka oli taas kuuro ja tyhmä.

Mulla ei kuvien lataus halunnut ensimmäisen kuvan jälkeen toimia, joten tämä hehkeä videokaappauslaatuinen kuva on ainoa, minkä sain tähän hätään tähän postaukseen taiottua... :/

Mulla on ikävä sitä, kun mä en todella voinut tietää, mistä poni hyppää, mutta en panikoinut sitä. Mulla on ikävä aikaa, kun nauroin sille, että poni hyppi isosti tai että hypättiin eri aikoihin. Miksi niin ei ole enää? Yksi isoimmista syistä on varmaan tippuminen Nelliltä ja pään tärähtäminen sen verran, että sen tunsi jälkikäteen tärähtäneen, ei yhtään enempää. Pahasti ei siis missään nimessä luojan kiitos käynyt enkä lentänyt esteen sekaan, vaikka niinkin siinä olisi voinut käydä.

Akun kanssa niin ei olisi todennäköisesti käynyt, vaikka erikoiseste olikin kyseessä. Kuitenkin talvella pariinkin kertaan vähän lapasesta lähteneesti loikittuani olen kai alkanut pelkäämään hyppäämistä vieraammalla hevosella, ja lopputulos on se, etten uskalla hypätä Akulla. Kiltillä, hauskalla Akulla, johon tykästyin syksyllä ja johon luotin jo yhden tunnin jälkeen. Akulla, jolla ratsastaminen kisojen jälkeen vaan jäi, kun siihen tuli se yksi vähän huonompi tunti. Miksi? Mä en halua pelätä Akulla ratsastamista.

Jos mun pitäisi nähdä itseni tulevaisuudessa toisen ponin selässä, se on ainakin toivottavasti Aku. Sen kanssa kuitenkaan kaikki ei ole niin tuhoon tuomittua, jos uskallan ratsastaa sillä samalla tavalla kuin ratsastin ennen ja luottaa siihen samalla tavalla, kuin syksyllä. Me tarvitaan aikaa, enkä mä tiedä, kuinka paljon. Mä en usko, että tunneilla saadaan tarpeeksi aikaa, että mä oppisin luottamaan ja uskaltamaan. Jos kävisin vuokraamassa ja tutustuisin poniin rauhassa uudelleen, mennen sillä samalla vakkaritunteja, voisin saada sitä aikaa keräillä ajatuksia ja miettiä, miten menee nyt, miten meni joskus, miksi menee näin ja miksi silloin meni niin.

Toisaalta mä en halua alkaa vuokraamaan ponia, jos mä en ole ihan varma, että siinä on mitään järkeä. Akun kanssa kun alkuun tuskin olisi niin kivaa, vaan lähinnä ratsastajan omien ajatusten keräilyä ja apujen hakemista sitä varten, että valmennuksissa ja estetunneilla olisi se "perusta" edes jonkinlaisessa kunnossa, jonka päälle voidaan sitä parempaa yhteistyötä ja onnistumisia hakea. Entäs jos se Dolli tuleekin kuntoon ja menen taas sillä valkut? Olisiko järkeä vuokrata Akua ja opetella ratsastamaan sillä uudestaan? Pidemmällä tähtäimellä olisi, mutta en nyt usko, että ihan heti menen ketään vuokraamaan. Kun seuraavan kerran menen tallille, voisin toki yrittää joltain kysyäkin siitä, pitääkö mun vaihtaa valmennusponia jne. Jos sitä muistan kysyä ja jos saan vastauksen, jatko riippuu aika paljolti sitten siitä, millainen vastaus on... Tähän loppuun vielä vanha tuntivideo Akusta, jos joku sen jaksaa / haluaa katsoa :)


Nämä postaukset ovat tosiaan hyvin suurelta osin pelkkää spekulointia, jos mun on "päästettävä irti" Dollista, ainakin osittain. Keksin jo kolmatta osaa varten idean, joka ei kuitenkaan ole idealtaan edes näin selvä kuin nämä kaksi ensimmäistä, jonka kummankin toteutus onkin pahempi kuin sekava. Toivottavasti siis jaksatte lukea omien ajatusten selvittämiseksi kirjoitettuja postauksia eri poneista ja siitä, miten mulla vaan on sellainen olo, että luovutan kaikessa ja kaikkien kanssa. Pahoittelut tämän postauksen vähäisistä kuvista, mulla ei ole Akusta juuri yhtään kuvia ja Blogger päätti olla suostumatta yhteistyöhön noiden vähäisten kuvien kanssa...

~ Omppu

Luovuttaja(ko) 1

Tuijotan kuvaa, jossa hymyilen ja halaan ponia.

Ponin suitsiin on kiinnitetty ruusuke.

Muistan hetken, kun kuva otettiin -

olin niin tyytyväinen ja onnellinen, sekä ylpeä ponista.

Palaan todellisuuteen,

tajuan, että minun tekisi mieli itkeä.

MIKSI?

Tehdään nyt näin postauksen alkuun selväksi pari faktaa. Kuvan poni on Taalia. Taalia on kunnossa, sille ei ole käynyt mitään, se viettää normaalia ratsastuskouluponin elämää. Kuva on otettu viime elokuun estekisojen jälkeen, joissa voitimme puomiluokan, ja jonka jälkeen meillä alkoi mennä kaikki enemmän tai vähemmän alamäkeen.

Dollin ollessa kevyemmällä käytöllä ( = eli en saa Dollilla mennä) aloin miettimään, että entä jos Dollista ei ole oikeasti ratsastuskouluponiksi, saati ratsastuskouluponin hommien lisäksi kevyeen kisa- ja valmennuskäyttöön, jollaisessa se nyt on. Dollin terveys on tärkein, eli mielummin todellakin lopettaisin valmennuksissa käymisen yms. ja palaisin jollain muulla hevosella puomiluokkiin, kuin menisin Dollilla, jos / kun sen selkä ei kestä. Tästä jatkuikin pohdinta, kenellä?

Talli on täynnä hevosia, joilla lähes jokaisella on kuitenkin jo kisaaja. Jos tätä asiaa ei huomioitaisi, siirtyisin todennäköisesti hevosiin, jos Dolli ei valmennuksia yms. kestä. Ihan sellainen pikku juttu, että jokaisella tallin hevosella on jo kisaaja / valmennusryhmäläinen, joka sillä valmentautuu. Poniratsastajana siis pysyn.

Yksikään järkevä perustelu ei ole sen puolella, että ottaisin valmennusponiksi vaihtoehdoista Aku ja Taalia, Taalian. Sen kanssa päästään tuskin 60cm luokkiin asti, saati siitä eteenpäin. Akulla on ponnua paljon enemmän, mihin mun taidot tulee koskaan riittämään. Taalia on mulle jo nipin napin liian pieni, Aku ei. Taalia on itsepäinen ja laiska, ei taivukaan oikein hyvin. Onhan Akukin itsepäinen, mutta kun sen alkuun pistää liikkeelle, niin kyllä se liikkuu hyvin ja taipuukin.

Toisaalta, kun palataan ajassa takaisin melkein vuoden verran, voidaan todeta, että musta olisi aikanaan voinut tullakin Taalian kanssa jotain. Nykyäähän tilanne on vähän eri... Seuraavat pätkät on suoraan kopioitu viime vuoden heinä- ja elokuun postauksista.

"Koska tunnista on jo sen verran aikaa, en jaksa tarkemmin alkaa kirjoittamaan muuta, kuin että hyvin meni ja poni oli super, kun itse muistin istua ja jarruttaa (ja pitää käden hiljaa). Mä niin rakastan tätäkin ponia, kaikesta sen hölmöydestä ja osaamattomuudesta huolimatta! ♥"

"Vau. Vau. Vau. Taalia on jälleen kerran postauksemme otsikossa mainittuna, ihan syystäkin. On se pikku palleroinen niin positiivinen yllättäjä, ihana kaikessa hölmöydessään. Taaliassa on hienoa se, että se yrittää. "

"En osaa (jälleen) muuta kuin hehkuttaa Taaliaa, joka on hienoin ja parhain poni opetella esteillä tekemään muutakin kuin ohjaamaan tolppien väliin."

"Silti Taalia oli tälläkin kertaa kertakaikkisen mahtava, upea ja paras, enkä voi tälläkään kertaa sanoa mitään muuta, kuin että kerta kerralta menee paremmin ja että on se hieno poni."

Mua todella harmittaa se, että "luovutin" Taalian kanssa. Me olisi ihan oikeasti voitu kehittyä ja päästä kisaamaan samoja luokkia, mitä nyt kisaan Dollilla. Taalia olisi tämän matkan aikana opettanut mua todella ratsastamaan - vaikka on toki Dollikin opettanut, mutta eri tavalla. Sitä mä en osaa sanoa, onko mun tärkeämpää tulevaisuudessa osata ratsastaa pohkeet kiinni ihan viimeiseen askeleeseen ennen estettä asti vai pitää ne ulkoavut kiinni - tähän mennessä itse asiassa nämä asiat olisin oppinut kumman tahansa ponin kanssa.

Vaikka Dolli tuntui aikanaan helpolta vaihtoehdolta, se on ihan oikeasti opettanut mulle paljon, enkä tarkemman miettimisen jälkeen ole lainkaan varma, olisiko Taalia opettanut yhtään sen enempää. Mutta yhtään helpommalla en olisi sen kanssa päässyt, siitä olen varma.

En tehnyt väärin, kun toivoin Dollia kisojen jälkeen ja jatkoin ratsasteluja lähinnä Dollin (+ muutamia viikkoja myöhemmin Akun) kanssa. Se oli ehkä silloin vain parasta jatkaa sen ponin kanssa, joka oli suunnilleen samalla aallonpituudella, kuin minä. Taaliaan oli aina yhtä hankala siirtyä Dollin jälkeen, mutta silti se oli palkitsevaa.

Taalia ei ole enää samanlainen. Ei se ota kierroksia mistään laukkapuomeista. Ei se ota kierroksia esteistäkään. Se ei ehdota laukkaa, kun on oppinut, mistä se nostetaan. Sen kanssa ei ole pienintäkään ongelmaa tulla estetehtävää ravissa. Ennen oli. Taalia kuitenkin muuttui syksyn kipeytymisensä takia ikään kuin eri poniksi. Ilman satulaa se on tahmeampi kuin täi tervassa. Esteillä se ei enää hyppää kaukaa, vaan ottaa joka kerta sen pienen töppöaskeleen, toisin kuin ennen. Se hyppäsi aina kaukaa, nykyään se hyppää mieluummin liian läheltä kuin liian kaukaa tai hyvästä paikasta.

Vaikka mä miten aina panikoin Taalialla ratsastamista ja vaikka mä olen valittanut, miten kamala poni se on, mulla on ikävä sitä. Se on ihan oikeasti tärkeä mulle. Se, että se on ollut "kamala", on suurimman osan ajasta ollut kiinni siitä, että se on kipeä ja loput sitten siitä, että en ole sillä osannut ratsastaa.

Tällä hetkellä tuntuu, että umpikujassa ollaan. Itseluottamus on miinuksen puolella ja se ainoa poni, jonka kanssa se ei haittaa, ei välttämättä kestä. Eikun kaivamaan itseluottamusta jostain... Toisaalta mä en halua mennä Dollilla, koska se on kipeä. Toisaalta mä haluan mennä sillä, koska se kerran tunneilla on. Nyt kuitenkin vaan katsotaaan, millä poneilla mut pistetään menemään, ja niiden kanssa sitten puksuttelen tunnit. Valmennuspäivä olisi 27.6, mutta silloinhan me ollaan Ampan kanssa Helsingissä katsomassa One Directionia, joka itseasiassa on Dollinkin kannalta ihan hyvä. Ehkä heinäkuun valmennuspäivään mennessä palaillaan sitten tähän poni"ongelmaan", jonka ongelmaa en kyllä itsekään tiedä tai osaa sanoa...

Tähän loppuun haluan vielä laittaa Taaliasta tekemäni videon, joka on - pakko myöntää - ehkä kliseisin video ikinä. Musiikkia etsin ehkä pari tuntia, että löysin edes suunnilleen sopivan, sillä vaikka video ei ehkä siltä vaikuta, sen tekemiseen ihan oikeasti yritin panostaa... Tekstien kieliopinmukaisuudesta en tiedä eikä pahemmin kiinnostakaan, mutta videolta ainakin näkee aika selvän eron meidän nykyisen ja viime kesäisen menon välillä, eikä tämä ero ole mitenkään hyvässä mielessä...

Tämä postaus tosiaan on "Luovuttaja(ko)"- postaus"sarjan" ensimmäinen osa, jossa tulen ainakin kahden postauksen verran pohtimaan luovuttamista, tallin poneja ja sitä, miksi ennen meni hyvin ja nykyään ei. Tätä postausta aloin kirjoittaa vain omien ajatusten selvittämiseksi, mutta päädyinkin julkaisemaan sen. Tosiaan toivon, että tykkäätte tästä postauksesta idealtaan, toteutus saattaa olla vähän sekava, sillä olen jo aloittanut seuraavan osan kirjoittamisen... :D

~ Omppu

Fiilis kuin alkeistuntilaisella

Ei. Huonompi kuin alkeistuntilaisella, koska mulle annettiin Kössi. Se ei tee alkeistunteja. Muhun luotettiin enemmän, kuin alkeistuntilaiseen.

Sama kuva kuin viime postauksessa, mutta mulla ei ole muita kuvia tästä pienestä pallosalamasta... Kuvan ottanut yksi meidän tuntilainen :)

Sunnuntaina menin (jälleen) vaan iltatunnin, jolla tosiaan hypättiin. Tai no, kaikki ne, joilla oli ponit hallinnassa, hyppäsi. Sanoisin, ettei nyt kyllä tosiaankaan mennyt ihan putkeen, mutta kai tästä voin yrittää "normaalin" tuntipostauksen kirjoittaa. Ei tee mieli kirjoittaa tästä, mutta toisaalta on pakottava tarve kirjoittaa. Niinpä siis päädyin kirjoittamaan, vaikka eihän tuosta tunnista voi paljoa mitään kirjoittaa. 

Mulla oli siis ponina viime viikon tapaan Kössi, mistä olin ihan innoissani. Kössi kuitenkin vaikutti jo ennen edeltävää tuntia tosi hermostuneelta, mutta ajattelin, että se menee siitä ohi, kun se kuitenkin liikkuu päivän aikana kaksi tuntia ennen mua. Silti jännitti, sillä edessä oli estetunti eikä Kössi ole esteillä kovin varma ja se pitää todella ratsastaa esteelle asti, eikä vaan matkustella sinne päin.

Alkukäynneissä Kössi hyppi koko ajan raville, jos annoin täysin pitkät ohjat. Istunnalla en saanut ponia hidastamaan ollenkaan, ohjastuntumaakin vastusteli, kun ohjat sitten otettiin käteen. Käynti oli älyttömän jännittynyttä tikitystä, missä tuijotettiin toisiamme kirjaimellisesti yläkautta silmiin, eikä mulla ollut minkäänlaista tuntumaa poniin. Jos pyysin sisäpohkeella taivutusta, vauhtia tuli vaan lisää ja kohta olin taas siirtämässä ponia ravista käyntiin. Käyntiverkka meni siis haahuillen, yrittämättä edes taipua, väistää tai peruuttaa, sillä pohjetta ei voinut juuri käyttää. Ainoa vaikutus pohkeella oli nimittäin eteen.

Oikeastaan en saanut edes hyvää pysähdystä koko tunnin aikana aikaiseksi. Mikään ei vaan toiminut. Kun siirryttiin raviin, Kössi sinkosi eteenpäin kuin karvainen tykinkuula, ja sitten tikitettiin menemään sellaista vauhtia, että ratsastajan hermo meinasi mennä huonoon kuntoon. Pidätteet eivät menneet läpi alkuunkaan, ja kun keikahdin vähänkin etukenoon, poni otti siitä vain enemmän vauhtia. Ravipuomit päästiin vielä suhteellisen hyvin, ravivolteilla Kössi joutui hidastamaan, koska sen tasapaino on niin huono, mutta suoralla taas lähti. Niin siis volttasin ja tein ympyröitä koko sen ajan, kun muut verkkasi aavistuksen järkevämmin ja monipuolisemmin ravissa.

Koska oli jo tullut selväksi, ettei se poni ihan lapasessa ole, olin valmis ottamaan todella reippaasti kiinni laukkaa pyytäessäni. Laukkahan sieltä nousikin, eikä aivan lapasessa ollut laukka, joka tosin loppui lyhyeen, kiitos kuskin kontrollifriikkiyden. Muut meni yksittäisiä laukkapuomeja, me voltattiin keskellä kenttää ja jos sain ponin edes vähän hallintaan, tultiin yksittäisiä ravipuomeja.

Sitten muut aloitti hyppäämään, kuka ravista ja kuka laukasta, mutta me yritettiin kävellä rauhallisesti, onnistumatta. Yritin tehdä pysähdystä, poni ei pysähtynyt. Katseltiin siellä keskellä kenttää toisiamme yläkautta silmiin, mua heikotti (olin siis vilustunut nuortenleirillä, mutta kuumetta ei ollut, joten heppailemaan piti päästä) ja ketutti. Siinä sitten mietti, että tämä sama poni meni jatkotunnilla kuulemma tosi hyvin ja laukatkin onnistui ja kaikki. Ja mä en saa sieltä hyvää käyntiä, minkäänlaista pysähdystä tai rauhallista ravia suoralla uralla.

Siinä oli oikeastaan mun tunti. Kyllä, harmitti. En siis hyppäämään lähtenyt, kun poni ei ollut edes ravissa sileällä hallinnassa - jälkikäteen tämä harmitti, kun Tanja sanoi, että kyllä mä voisin sillä hypätä, mutta silti tiedän, että tein oikein. Olisi vain kumpikin tultu epävarmemmiksi ja huonolla tuurilla olisin sieltä vielä maastoutunutkin.

Ensimmäistä kertaa tuon hevospelkoajan jälkeen en halunnut laukata ja olin tunnilla laukkaamatta ihan omasta tahdostani. Sanoisin, että nyt meni kyllä lievästi sanottuna metsään koko tunti, mutta näillä näkymin menen ratsastamaan seuraavan kerran kolmen viikon päästä, ellen mene sitten korvaustunneille ennen sitä. On ainakin aikaa keräillä omia ajatuksia ja itseluottamuksen rippeitä kasaan.

~ Omppy

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

Jos kevät ja alkukesä 2015 jotain on opettanut;
ratsastus ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista.

Mistäköhän aloitettaisiin edes tämän kevään pieleen menneet asiat...? Tippuminen Nelliltä esteillä saattaa olla niitä ensimmäisiä. Päähän siinä tärähti, ei pahasti, mutta tarpeeksi. Sanoisin, että sen jälkeen tänä keväänä asiat ovat menneet enemmän tai vähemmän metsään.

Tippuminen, hevonen täysin pois hallinnasta koko tunnin, pelkoa, ärsytystä, ikäväää, vähän lisää pelkoa, epätietoisuutta. Onhan kaikkea positiivistakin ollut, hyvin menneet kisat ja onnistumiset, ennen kaikkea Dollin paraneminen, mutta tässä postauksessa ei keskitytä niihin. Tällä kertaa keskitytään negatiivisiin puoliin, joita ratsastuksessa on yllättävän paljon.

Eiköhän jokainen tiedä sen tunteen, kun vanhemmat tai isovanhemmat hössöttävät ratsastuksen olevan vaarallista. Itse asiassa tätä postausta varten asiaa (hyvin vähän) tutkiessani löysin kuitenkin mm. Wikipediasta tekstinpätkän, jossa sanotaan ratsastuksen olevan samaa vaarallisuusluokkaa, kuin yleisurheilun tai juoksun (n. 3,7 vammaa / 1000 harrastettua tuntia). Loukkaantumisriski kuitenkin on olemassa, se on jokaisen hyvä tiedostaa. Se hevonen voi kaatua, voit pudota, se tuttukin hevonen voi tehdä jotain odottamatonta.

Loukkaantumisriski on ihan tarpeeksi iso jo nyt, joten en ymmärrä, miksi kypärättä ratsastus on "muodissa" tällä hetkellä. Itselleni ei luojan kiitos ole vielä käynyt pahemmin, mutta (välillä toisten ihmetystä herättäen) käytänkin kypärän lisäksi turvaliiviä aina hypätessä sekä vieraammilla hevosilla ja ilman satulaa ratsastaessa. Olen aika varma, että ilman sitä olisi jo sattunut pahemmin.

En haluaisi väittää ratsastuksen olevan vaarallinen laji, mutta eihän se turvallisimmasta päästä ole. Jo muutaman kerran olen meinannut vaihtaa ratsastuksen pelon takia pianonsoittoon, mutta vielä se päivä ei ole koittanut, eikä toivottavasti tulekaan koittamaan. Niin, monilla ratsastajilla pelkokin kuuluu samaan pakettiin rakkaan harrastuksen kanssa. Pelko voi liittyä esim. laukkaamiseen tai hyppäämiseen, ilman satulaa ratsastamiseen tai tiettyyn hevoseen, mutta vielä pahempaa on pelätä yleisesti hevosia. Silloin pelkää käytännössä kaikkea, eikä ratsastamisesta voi nauttia.

Itse elin useamman vuoden hevospelon kanssa - koko sen ajan ratsastin. Pelko sai alkunsa joskus vuonna 2010-2011, ja sitä kesti kai pari vuotta, ennen kuin oikeastaan vasta Sammissa mulle annettiin maailman rauhallisin leirihoitsu ja sain koko leirin mennä kilteillä, rauhallisilla, toimivilla hevosilla, joiden selässä ei ollut mitään hätää. Sekin negatiivinen puoli ratsastuksesta on siis mahdollista kesyttää, mutta siihen todella tarvitaan ymmärtävä opettaja, sopiva hevonen ja omaa tahtoa jatkaa.

Välillä, itse asiassa aika useinkin, tuntuu, että ei edisty. On sellainen olo, että mitäs eroa tässä on tuohon vuoden takaiseen. Kaikki muut tuntuvat hyppäävän 20cm isompaa, menevän koulua 15% paremmin tuloksin, nousevan hankalampiin luokkiin sijoittuen, mutta tuntuu, että itse on jumahtanut paikalleen. Se on turhauttava tunne. Turhautuneisuutta ei saisi päästää näkymään, kun ratsastaa, mutta myönnän, että itselleni se on liian hankalaa.

Huonosti menneiden estekisojen jälkeen itkin. Huonosti menneiden leirikisojen jälkeen itkin. Huonosti menneiden koulukisojen jälkeen taisin pidätellä itkua. Olen itsekriittinen ihminen ja turhautumisen iskiessä minua on lähes mahdoton saada uskomaan että osaan mitään. Helposti, mitä pidemmälle etenee, ja mitä tavoitteellisemmaksi harrastaminen tulee, turhautuneisuudesta tulee yleinen vieras. Voin sanoa, että joskus pari vuotta sitten jatkotunnilla kuvittelin aina olevani tosi taitava jne, kun osasin tehdä ihan vaikka vaan loivan kiemuran. Oona 12v. osaa ratsastaa loivan kiemuran ja kuvittelee vielä jonain päivänä kisaavansa isoissa kisoissa. Paria vuotta myöhemmin Oona 14v. ei välttämättä osaa ratsastaa edes hyvää loivaa kiemuraa, eikä elättele toivoa harjoituskisojen Helppo C- luokista pidemmälle pääsemiseen.

Kun "hyvä" saa uudet kriteerit ratsastajan kehittyessä, helposti päänsisäinen kehitys tuntuu jääneen junnaamaan paikalleen. Niin minulla on käynyt. Teknisesti ratsastan paremmin, kuin viime kesänä, mutta henkinen kehitys tulee kaukana perässä. Ensinnäkään en usko että osaan ja toiseksi olen ihan yhtä epävarma, kuin vuosi sitten.

Epävarmuus ja itseluottamuksen puute ovat myös seuranneet minua varsinkin viimeisen puolitoista vuotta. En tiedä, onko se kiinni siitä, kun jonkun asteinen tavoitteelisuus tulee mukaan peliin, alkaa henkinen puoli tulla rankemmaksi ja rankemmaksi ja kehittyminen ratsastajana edellyttää henkistä kehittymistä. Jokainen pienikin (tai iso) virhe riittää saamaan epäilemään. Nykyään mun epävarmuus kohdistuu paitsi omaan osaamiseen, myös Dolliin - ei sen osaamiseen vaan siihen, että se on kunnossa. Kun Dolli ottaa edes ne pari jäykempää askelta, se saa jo epäilemään. Ja kun kevättalvella nähtiin, mitä tapahtuu, kun esteitä nostaa, eikä poni ole kunnossa, en halua saattaa meitä kumpaakaan enää siihen tilanteeseen.

Ratsastus on myös siitä harvinaisen hankala laji, että siinä riippuu niin paljon toisesta elävästä olennosta. Näin yritin tiivistää asian heppailemattomalle kaverilleni, kun mietin, miten Dollin selkä voi ja myös samalla, miten käy meidän kesän treenailujen yms. Kun se toinen elävä olento nyt vaikka loukkaa itsensä tarhassa, ja saa nyt edes sen pari kuukautta saikkua. Arvatkaa kaksi kertaa, miten paljon siinä vaiheessa ratsastajaa harmittaa.

Yksi ratsastuksen hankaluuksista on se, että pitäisi pystyä "sopeutumaan" ratsastamaan erityyppisillä hevosilla, ainakin ratsastuskoululaisena. Kun nyt se lempihevonen, jolla yleensä ratsastaa, jää saikulle, voi yhtäkkiä ollakin ihan hukassa sen toisen hevosen kanssa. Vaikka kuinka painotetaan, että kaikilla hevosilla on osattava ratsastaa, ei se olekaan niin yksinkertaista. Entäs, kun on tottunut tekemään pidätteen näin ja tällä toisella hevosella se ei toimikaan? Tai kun on tottunut pitämään ne ohjat ihan kunnolla kädessä niin että ihan oikeasti tuntee että siellä toisessa päässä on joku, ja saakin alleen tallin herkkäsuisimman ponin? Kun on tottunut, että poni hyppää mahdollisimman läheltä estettä ja yhtäkkiä päätyykin hyppäämään ponilla, jonka hyppytyyli muistuttaa sammakkoa?

Ja sitten kun sieltä tulee se maastoutumisharjoitus ja vähän sattuu ja alkaa pelottaa. Ja se lempiponi on saikulla. Ja yhtäkkiä vaan kaikki tuntuu menevän päin puuta. Ja sitten ollaankin selaisessa syöksykierteessä alaspäin ettei mitään rajaa.

Ratsastuksessa kun yksi asia menee pieleen, se vaikuttaa helposti ja todella usein koko pakettiin. Ihan henkisesti, ratsastustunnin tehtävässä ja yleisesti vaan koko lajissa. Itse asiassa ratsastuksesta on löydettävissä lähes loputtomasti asioita tähän postaukseen kirjattavaksi, joten tämän luettuaan ei-hevosihminen varmasti miettii, mikä meidät pitää talleilla loputtomassa lannan-, heinän- ja hevosenhajussa, mutta siitä ei ollut tässä postauksessa tarkoitus puhua.

Vielä ainakin yksi kamalimpia asioita tässä lajissa on kiintyminen. Kyllä, vaikka se on kuinka ihanaa, kun se oma hoitsu hörisee siellä kun tulee tallille ja vaikka sen kanssa on kehittynyt vaikka kuinka paljon ja pystyy ratsastamaan ilman satulaa ja kuolaimia, se on samalla yksi kamalimmista asioista. Varsinkin, kun se hevonen on ratsastuskoulun tai jonkun muun omistama. Siihen ei saisi kiintyä liikaa, koska itse ei voi koskaan tietää, milloin se rakas hevonen lähtee. Ja vaikka se olisikin oma, se elää niin paljon vähemmän aikaa, kuin ihminen. Tilanne on kuitenkin vain pahempi, jos kyseessä on se ratsastuskoulun hevonen - saattaa käydä niin, että menet tallille ja sinua odottaa toinen hevonen hoitohevosesi karsinassa. Tai kuulet, että se lopetetaan pian. Et voi tehdä asialle mitään.

Tiedän, että olen kiintynyt Dolliin liikaa. Lyylin jälkeen oikeasti yritin olla kiintymättä kehenkään, mutta kun Dollin kanssa vaan meni niin hyvin, siitä tuli lopulta lempiponini ja aloin kiintyä siihen. Aloin hoitaa sitä, kisata sillä ja valmentautua sillä. Ja tadaa, nyt mulla on aivan liian tärkeä ja aivan liian lähelle päästetty poni, joka ei ole omani, joka ei tule koskaan olemaan omani ja jonka lähtöön en tule voimaan sitten aikanaan vaikuttaa. Onhan tässä toivottavasti vielä vuosia aikaa, mutta silti. Jokainen hevonen lähtee aikanaan, aivan kuten jokainen ihminen, kissa, koira, marsu ja liskokin.

Haluan nyt vielä tähän loppuun todella korostaa, että tähän postaukseen nimenomaan jätin lajin lukuiset hyvät puolet tahallaan huomioimatta ja keskityin kertomaan näitä huonompia. Aivan varmasti tästä puuttuu kohtia, mutta postaukselle tuli näinkin melko paljon mittaa. Toivon, että tämä vastasi yhtään sinun, joka tätä postausta toivoit, odotuksiasi (toki myös muiden). Tykkäsittekö tällaisesta vähän erityylisestä pohdintapostauksesta, vai onko parempi vaan pysytellä niissä omien tunteidenkin purkamiseksi tehdyissä pohdinnoissa, kuten aiemmin kirjoittamani itseluottamuspostaus?

~ Omppu

Uusi tuttavuus Kössi (ja jäykkä Dolli)

Nyt tekisi mieli huutaa niin, että kuuluisi Helsinkiin asti.

"On se kyl aika jäykkä. Ja se on jo tunnin menny, et ei se näytä vertyvän. Käy kattomas, ketä siel olis vapaana, semmosia millä sä voit mennä."

Hehheh. Hehhehheh. Kerrassaan hupaisaa. Fiilis hipoo kattoa.

"Nelli, Ruut, Aku, Taalia, Matti."

"Vaihtaiskohan joku siihen Ruuttiin kun sen olis hyvä liikkua?"

"Mä voin kysyä."

Kössin ratsastaja vaihtoi ponia, joten pääsin sitten testaamaan tuota mahtavan mahan omistavaa poniherraa.

Yhden kaverini ottama kuva Kössistä

Niin, palataan siihen aamutuntiin. Verkkailtiin normaalisti, ensin jalustimet jalassa ja sen jälkeen ilman, kuten nykyään joka viikko. Tällä kertaa verkka oli suhteellisen lyhyt, ennen kuin lähdettiin tulemaan puomeja ja hyppäämään. Jo tämän lyhyen verkan aikana kuitenkin ehti huomaamaan, ettei kaikki ole niin, kuin pitäisi.

Dolli jyräsi menemään, toisaalta pohje ei mennyt läpi, poni oli tahmea eikä taipunut, mutta toisaalta myöskään pidätteeseen en saanut reaktiota. Raippa oli yhtä tyhjän kanssa. Ei siinä mitään, laukka nousi ja näin, mutta se tuntui väärältä. Alkuun ajattelin sen vertyvän ja innostuvan kyllä, mutta ilman jalustimia ravissa ja laukassa aloin jo arvella, että nyt joku on enemmän pielessä. Dollin takajalat, varsinkin vasen, tuntuivat jäykiltä ravissa. Toiseen kierrokseen laukka oli selvästi huonompaa kuin toiseen. Titta ei kuitenkaan sanonut mitään, joten ajattelin kuvittelevani jäykkyyden.

Hypyt eivät olleet hyviä. Ne tuntuivat lähtevän ihmeellisistä paikoista ja ihmeellisellä tavalla, ne tuntuivat kulmikkailta ja kamalilta. Dolli ei yhtään innostunut esteistä, vaan sain puskea sitä eteenpäin niin paljon, kuin ponia voi joutua puskemaan. Hypyt tuntuivat samalta, kuin helmikuun estekisoissa, mikä ei sekään luvannut mitään hyvää. Dolli tuntui pysähtyvän ennen hyppyä ja hyvällä lähestymiselläkin kielsi kai kerran vai pari. Mutta kun se ei kiellä.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida viimeistään tässä kohtaa. Vaan ei. Tyhmä minä, kun lähdin ponilla hyppäämään vielä enemmän. Tultiin tosiaan ristikoita ja puomeja, lähinnä suoria linjoja. Dollin laukka oli koko tunnin ajan tosi vetelää. Jossain kohtaa tultiin maapuomi - ristikko-okseri- linjaa, ristikko-okseri oli ehkä kuudenkympin kieppeillä. Dolli hyppäsi yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että oli oikeasti kipeä.

Ja sitten sitä okseria nostettiin, takapuomi oli ehkä 60-70cm. Sanoin, etten uskalla, en halunnut. Kuitenkin pian löysin itseni lähestymästä okseria Dollilla löysässä laukassa, peläten samalla, millainen loikka esteelle tulee, kun en saa laukkaan yhtään napakkuutta. Ja aivan oikein, kamala jänisloikka, jollaisia Dolli ei normaalisti tee, sieltä tulikin. Ihmetyksekseni pysyin kyydissä, mutten mitenkään mahtavalla tyylillä. Tähän sitten lopeteltiin hyppääminen, lyhyen loppuverkan jälkeen vietiin hevoset talliin.

Kuva on viime viikolta

Illalla tosiaan käytiin Tanjan kanssa postauksen alussa ollut keskustelu. Kun sitten Kössin ratsastaja vaihtoi ponia, löysin itseni illalla Kössin selästä.

Kössihän on pienehkö, Taalian (?) kokoluokkaa oleva poni, jonka maha on vähintään kokoa XXL. Poni haluaa liikkua ja pyrkii eteenpäin reippaasti, huono tasapaino laukassa, esteillä tämä hauska tapaus on vielä epävarma, mutta koska meillä oli luvassa ihan perus koulutunti, olin jopa vähän innoissani Kössistä (vaikka samalla kettuuntunut siitä, että Dolli oli jäykkä).

Alkukäynneissä yritin tottua Kössin pieneen ja töpöttävään askeleeseen. Poni vaikutti ihan mukavalta, ja kulki suunnilleen oikealla reitillä, kun siirryttiin uran sisäpuolelle ihan kävelemään ja ratsastamaan kulmia. Toiseen suuntaan tehtävä onnistui selvästi paremmin kuin toiseen, poni kuitenkin vaikutti tosi mukavalta jo käynnissä.

Raviin siirryttäessä mun ensimmäinen reaktio oli ratsastaa ravia eteen- ja ylöspäin, sillä Kössin ravi tuntuu kerta kaikkiaan säälittävältä. Jossain kohtaa kysyin, ravaako Kössi edes lainkaan, ja Tanja totesi, että kyllä ravaa ja ihan hyvin ravaakin. Kössin ravi oli siis ehkä maailman tasaisinta, helppo istua mutta mua helppo keventää. Kumpparien ansiosta pikkuponi meni siis suunnilleen oikein päin.  Ravailtiin maapuomin yli, ja Kössi tuntui yllättävän keskittyneeltä jo tosi helpoissakin tehtävissä, kuten juuri tuo puomi tai ihan tavallinen voltti.

Nostettiin edelleen uran sisäpuolella kulkien laukka, laukaten ensin aina yksi pitkä sivu kerrallaan. Ihan laukkojen alussa Kössi pelästyi vähän kissaa kentän kulmassa, mutta rauhoituttuaan laukkasi tosi hyvin. Laukasta raviin siirtäminen oli toiseen suuntaan hankalaa, toiseen laukkaa piti vähän puskea eteenpäin. Ravi laukan jälkeenkin oli ihanan rauhallista, ei mitään viittä kierrosta kenttää ympäri sata lasissa.

Tämän jälkeen taidettiin siirtyä pääty-ympyröille. Ensin käveltiin, sitten ravailtiin ja lopuksi laukattiin. Ympyrällä huomasi selvästi Kössin paremman ja huonomman puolen eron, huonompaan laukkaa piti vähän ratsastaakin, kun taas parempaan Kössi liikkui todella hyvin omalla moottorilla. Olin tosi yllättynyt ponin yritteliäisyydestä. Tunnin jälkeen, vaikkei mitään kovin rankkaa tehtykään, Kössi oli ihan hengästynyt, eihän sen kunto ihan parhain mahdollinen ole.

Vaikka olen esim. Taalialle melko pitkä, Kössi on paljon rotevampi, kuin Taalia, ihan siis ilman tuota jumalattoman kokoista mahaakin. Kössin kanssa mun jalat tuli aika lailla oikeaan kohtaan, joten ratsastaminen tällä pienellä pullaponilla oli yllättävän helppoa ihan jo senkin puolesta, ettei musta tuntunut siltä, että poni romahtaa mun alle.

Kössi oli siis aivan super uusi tuttavuus! Toivottavasti Dolli nyt paranee eikä rasitu leirikesän takia ihan kohtuuttomasti, vaikka nyt on sentään toinenkin poni, jolla on kiva ratsastaa (Dollin lisäksi siis). Ensi viikosta en ole edes aivan varma, onko tunteja, sillä on aluekisaviikonloppu. Kuitenkin, toisaalta olen tosi tyytyväinen Kössiin, mutta eihän fiilis katossa ole Dollin takia. Kössi kuitenkin teki vähän saman, kuin Taalia vuosi sitten, eli auttoi saaman uudelleen kiinni ratsastuksen mielekkyydestä. Innolla odotan seuraavaa ratsastusta tällä poniherralla (joka on oikeasti mulle kyllä melkein liian pieni) ♥

~ Omppu