lauantai 4. heinäkuuta 2015

Ajatuksia kuluneesta puolesta vuodesta ("Luovuttajako 3")

Mä olen sanaton.
Mä katson meidän, mun ja Dollin, vanhoja kisavideoita.
Toukokuun estekisojen kuudenkympin kohdalla en vaan voi olla ajattelematta,
että oliko se viimeinen estekisarata.
Että ei kai tämä nyt tässä vielä ollut?

Mulla menee kylmät väreet tätä videota katsoessa, sillä noissa kisoissa Dolli oli ihan huippu.
Noissa kisoissa me näytettiin, että kyllä mekin ehkä jotain osataan.
Mä en enää valitä tätä videota katsoessa risti-, tai vastalaukoista, pudotuksesta, omista virheistä.
Mä näen tällä videolla ratsastajan, jolla on hyvä fiilis, ja ponin, joka haluaa liikkua.
Mä näen ratsukon, jonka yhteistyö on paljon parempaa, kuin muutama kuukausi sitten.


Mä uskon, että jos se poni nyt tästä kuntoon tulee, kyllä me vielä jonain päivänä startataan koulukisoissa. Elokuun kisaviikonloppu ja valmennusleiri ja valmennusryhmän "kisat" lähestyy kuitenkin sen verran hälyttävää vauhtia, että Dolli tuskin tulee ainakaan valmennusleiriin mennessä siihen kuntoon, että sillä mitään hyppäisin. Ja heti näin postauksen alkuun varoitus; postauksessa on tasan yksi aikaisemmin blogissa julkaisematon videokooste, kaikki muu materiaali on ennenkin nähty (noin sata kertaa?).


Mä en halua kirjoittaa Dollin sivulle, että se on mun entinen valmennusponi. "Valmennusponi tammikuusta 2015 kesään 2015" Ei vaan kuulosta hyvältä. Se kuulostaa mun korviin siltä, ettei mitään ehditty kokea ja että oli ihan tuhoon tuomittua edes aloittaa valkuissa käymistä Dollilla. Jälkimmäinen pitää paikkansa, vaikka välillä valoa näkyi tunnelin päässä paljonkin, poni toimi hyvin ja hyppäsi hyvin ja tuntui vaan nauttivan siitä, mitä tehtiin. Toisinaan niin ihan oikeasti olikin, mutta ekoissa valkuissa tulkitsin "lujaa menemisen" innostukseksi (tyhmä, tyhmempi, minä), mutta jälkikäteen olen alkanut miettiä, oliko se samanlaista, kuin nyt. Pakeniko Dolli pidätettä ja pohjetta silloinkin? Oliko se silloinkin kipeä? Jos oli, se yritti silti tehdä, mitä pyysin. Mä todella vihaan tätä ratavideota, mä en halua katsoa sitä itse, mutta löydän itseni aina katsomasta sitä - ja manaamasta, etten jo tuolloin tajunnut, ettei kaikki ole ok.


Jo tässä puolessa vuodessa ollaan koettu ihan älyttömästi. Sanoisin, että kouluvalmennuksien ansioista meidän yhteistyö on parantunut superpaljon, ja jo ihan perusasioiden ansiosta mulla on nykyään alla poni, joka paljon mielummin on mun kanssa ja tekee mitä pyydän, kuin esim. viime syksynä. Esimerkiksi mulla on / oli tosi kova käsi, mutta kouluvalmennuksien ansiosta tämäkin on lähtenyt parempaan päin, eli enää mun käsi jännittyy kovaksi juuri nimenomaan, kun alan jännittää itse jotain. Ja ihan jo sellainen pieni asia, kuin sormien avaaminen ja sulkeminen / puolipidätteet ovat ihan oikeasti auttaneet saamaan Dollin paremmin avuille.




Kun ne perusasiat eivät ole kunnossa, ei mitään voi tehdä oikein. Mä esimerkiksi haluaisin nähdä meidän viime joulukuun avotaivutukset nyt, kun Dolli ihan oikeasti kuuntelee paljon paremmin nyt, kuin silloin. Kun perusasioista puuttuu puolipidäte, varsinkin sellaisella ponilla, jonka suuhun on rautaa ihan kiitettävästi tungettu ja jota on sahattu suusta jonkun verrankin, voin sanoa, että sen lisääminen ja käsillä hevoselle juttelemalla ollaankin jo monta askelta lähempänä hyvää yhteistyötä.


Estepuolella valmennukset ovat antaneet mulle itsevarmuutta. Noustiinhan sieltä niiden surkeasti menneiden estekisojen jälkeenkin ja hypättiin 80cm. Se oli paras tapa saada mut silloin uskomaan itseeni, ja voin sanoa, että se oikeasti oli hieno hetki. Muistan, kun puristin Dollin harjassa keikkuvaa sykerötattirivistöä, unohdin hengittää, olisi tehnyt mieli sulkea silmät ja huutaa äitiä, mutta luotin poniin. Ja se vei mut siitä yli. Se tiesi, että mä olin epävarma - hevonenhan aistii sen. Mä en ollut itsekään varma, ollaanko menossa yli, mutta poni hyppäsi silti.


Mä luotan Dolliin älyttömän paljon. Estepuolella luottamusta on tullut vieläkin enemmän, mutta toisaalta mä olen kouluvalmennusten myötä kääntynyt ehdottomasti sille kannalle, että perustyö tehdään sileällä, ja jos hevonen ei niin toimi eikä yhteistyötä löydy (ja ennen kaikkea, jos hevoseen ei voi luottaa), ei hyppäämisessäkään ole järkeä. Se voi mennä ihan ok, jos kysyttäsiin vaikka multa viime vuonna, mutta jos multa nykyään kysytään, ei se silloin voi hyvin mennä. Hevoseen pitäisi pystyä vaikuttamaan esteiden välissä, joka on ikään kuin sileällä ratsastettaisiin - entäs kun se perusratsastus ei olekaan kunnossa? Mitäs siellä esteiden välissä sitten tehdään?

Otetaan harjasta kiinni ja toivotaan parasta, kuten minä ennen valmennuksia ja ensimmäisissä valmennuksissakin. Nykyään olen oppinut jo vähän vaikuttamaankin hevoseen - ainakin olen oppinut tasapainottamaan hevosen esteiden välissä, kun edessä on pitkä suora ja sen päässä este. Alkuvuodesta olisin antanut mennä niin kovaa, kuin hevosesta lähtee, mutta estevalmennuksessa on tämäkin harjoiteltu moneen kertaan. Suoristus, oma paino ja hevosen painoa niin paljon kuin mahdollista pois lavoilta ja napakassa laukassa esteelle. Paketti ei saa levahtaa puoleen väliin sitä ihanaa pitkää suoraa. Alla olevassa videossa tätä yritetään harjoitella.


Ehdottomasti valmennuksien huippukohdaksi kuitenkin nousee huhtikuun valmennus. Poni oli kunnossa, mä ratsastin kouluvalmennuksen verkan suupielet korvissa. Kahden kuukauden tauon jälkeen istuin taas kaikkein rakkaimman ponin satulassa, pidin kädessä sen ohjia ja tunsin sen liikkeet. Ja sitten Dolli vielä päätti alkuverkan jälkeen, että hänhän on kouluponi ja kulkee oikeinpäin. Mun on pakko sanoa, että se valmennus on ollut kuluneen puolen vuoden paras tunti hevosen selässä. Mulla oli ollut Dollia niin kova ikävä, ja kun se oli vielä niin huippu silloin.


Mä en siis voi olla kuin kiitollinen tästä puolesta vuodesta valmennusryhmässä. Aivan sama, vaikka meidän matka valkuissa tästä vielä jatkuisi, mä olen kiitollinen jo siitä, mitä on tähän mennessä koettu. Mun mielestä puoli vuotta valmennusryhmässä, varsinkin kouluvalmennuksissa, on opettanut mulle niin paljon. Mua ei harmita se, että näistä puolen vuoden kouluvalkuista ainakin yksi meni ihan päin puuta, meininki oli kuin alkeistunnilla. Mä en vaan voisi olla kiitollisempi, niin kliseiseltä, kuin se kuulostaakin. Jokaisessa valmennuksessa oon oppinut ihan älyttömästi. Ja vaikka niin monet sanovat, että epäonnistumiset opettaa eniten, mun on pakko sanoa, että mä olen oppinut kyllä onnistumisista. Miten tärkeää on muuttaa yksi pieneltä tuntuva asia, miten paljon se vaikuttaa koko pakettiin.


Sanoisin, että kulunut puoli vuotta on paitsi opettanut mulle älyttömästi ja ollut ratsastuksellisesti ainakin osittain älyttömän hyvä jakso, se on myös ollut kohtuullisen syvältä. Mä olen kiintynyt Dolliin vaan entistä enemmän, kun valmennukset alkoi. Jos ei puhuttaisi mun tämän hetken motivaation puuttumisesta, paikalleen jumahtamisesta, fiiliksen katoamisesta ja oikeastaan jopa perusasioiden unohtamisesta, mä voisin sanoa, että tämä olisi ratsastuksellisesti yksi eniten mulle antaneista ajanjaksoista. Jos jätettäisiin viimeinen kuukausi tai viimeinen puolitoista kuukautta pois, mä todella voisin sanoa sen ihan vilpittömästi.


Valmennukset on ihan todella auttaneet, ja vaikka tuntui, että koulupuolella oon jumahtanut aika lailla paikalleni, nyt oon päässyt normaaleilla koulutunneillakin kehittymään ihan eri tavalla, kun muistelen valmennuksissa sanottuja asioita tunneillakin. Vaikka välillä on ollut kohtullisen ärsyttävää herätä keväällä rankan kouluviikon jälkeen niin, että tähtää tallille kahdeksan jälkeen, on tämä ollut sen arvoista. Lähtötaso oli mun mielestä paljon huonompi, kuin taso, missä nyt mennään - lähinnä puhun koulupuolesta, vaikka toki esteilläkin on kehitystä tapahtunut. Katsokaa vaikka nämä videot peräkkäin - ensimmäinen on viime vuoden joulukuulta ja toinen kai tämän vuoden kesä- tai toukokuulta. Vaikka uudemmassakin on varsinkin käynnissä kulmissa jonkunlaista vääntämistä, mä näen siinä selvästi rennomman ja yhteistyöhaluisemman ponin. Ja mä kun siellä selässä olen ollut, mä myös tiedän, että se poni todella oli rennompi ja yhteistyöhaluisempi.



Varoitus: Tässä alemmassa videossa mun nilkat ja jalat on kamalan jännittyneet ja vääntyy varsinkin ravissa ties miten, tämä tapa pitäisi saada taas kitkettyä pois...



Tiivistettynä tämä postaus;
Mä todella toivon, ettei tämä ollut tässä.
Mä olen vasta nyt huomannut, miten paljon me ollaan tultu puolessa vuodessa eteenpäin.
Mä olen kiitollinen tästä kaikesta, mitä oon oppinut valmennuksissa puolen vuoden aikana.
Mä rakastan Dollia yhtä paljon, vaikka sen kanssa valmennuksissa ei enää mentäisikään.



~ Omppu

2 kommenttia:

  1. Huomaa kyllä, kuinka oot(te) kehittynyt! Pidetään peukkuja pystyssä että pystyy vielä jatkamaan dollilla (y) mikä toi biisi muuten viimesessä videossa oli?:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että sen huomaa videoilta, eikä vaan itsestä siltä tunnu :) Kiitos, nyt tosiaan vaan toivotaan parasta ja pelätään pahinta... Kesän ilman satulaa- videossa oli musiikkina The Script - Superheroes :)
      ~ Omppu

      Poista