Mitä opetetaan, ja miksi?

Vähän erilainen mielipidepostaus tällä kertaa...

Ratsastin ratsastuskoulussa kymmenen vuotta, ennen kuin sain ensimmäisen vuokrahevoseni. Sillä ratsastin puoli vuotta, ennen kuin sain ensimmäisen oman hevoseni. Osaan toki laittaa hevosen kuntoon ja ottaa pois (harjaus, kaviot, satula, suitset, pintelit/suojat tarpeen mukaan jne...), tiedän, miten yleisimmät apuohjat viritetään hevoselle, olen kävelyttänyt ponia, kun sillä on epäilty ähkyä, loimittamisenkin uskaltaisin väittää joten kuten hallitsevani. Tiedän hevosen liikutuksesta perusasioita, ja pystyn liikuttamaan hevosen itsenäisesti kyllä - tämä osaaminen vahvistui vuokrahevosen kanssa. Keksin kymmenen vuoden ratsastuskokemuksella myös melko paljon tehtäviä, joita voin toteuttaa hevosen kanssa (mutta silti pyörin lähes aina yhdellä ympyrällä).

Luovasti ratsastin lähes pelkästään uralla ja sen sisäpuolella koko tämänkin kerran, tehden ympyröitä lähinnä laukassa.

En ole rauhoitellut hevosta, joka kengittäessä vaikuttaisi hetkittäin haluavan tehdä lähempää tuttavuutta tallin katon kanssa. En ole vaikuttanut siihen, mitä yksikään hevonen syö - en tiennyt ruokinnasta juuri mitään. Hevonen tarvitsee heinää, joo, ja hyvänlaatuisen heinän olisin osannut erottaa selkeästi huonosta, mutta mitä muuta? Monille syötetään kauraa. Entäs ne puurot ja mössöt? Miksi? Kuinka paljon? Turvottaminen?

Päiväheinät - ja tämä kuva muuten vääristää. Nata saa ihan järkevän määrän heinää kolmesti päivässä, miltä se ei tässä kuvassa todellakaan näytä.

Entä jos se hevonen loukkaa vaikka jalkansa? Tiivistettynä leirin teoriatuokiosta jäi käteen, että soitetaan jollekin aikuiselle. Kyllä, soitetaan aivan varmasti, mutta vähän pitäisi osata toimia itsekin. Tai vaikka se loimittaminen, osaan laittaa hevoselle loimen. Mutta kun pakkasmittari paukkuu päälle parissakymmenessä asteessa, montako loimea tarvitsee puoliksi klipattu hevonen? Toppaloimea ostamassa oltiin ihan hätää kärsimässä - mikä loimi on tarpeeksi paksu, mikä liian paksu, mikä sopiva? Tarkeneeko se fleeceloimella ja toppaloimella? Voiko sen fleecen jättää yöksi? Kaulakappaleellinen vai kaulakappaleeton? Miksi? Loimitanko liikaa vai liian vähän? Mikä on tarpeeksi?

-25 astetta pakkasta ja klipattu hevonen? Kai kaulakappaleellinen fleece ja kaulakappaleellinen toppaloimi riittävät? Tai siis, parempi riittää, kun ei lämpimämpääkään yhdistelmää ole... Toppaloimi rynnättiin ostamaan suunnilleen muuttopäivän jälkeisenä päivänä, kun pakkaset alkoivat kiristyä uhkaavasti, ja luojan kiitos käytiin - loimea tarvittiin heti ostamisesta seuraavana päivänä.

Ruuhkavuosiratsastaja- blogista löysin postauksesta "Kuka voisi opettaa tulevaa hevosenomistajaa?" pätkän, joka tiivistää minunkin mielipiteeni ja asiani melko hyvin. "Ratsastuskoulussa oppii vain harvoin kaikkia niitä tietoja ja taitoja, joita hevosenomistajalla olisi hyvä olla, jotta hän voisi oikeasti pitää huolta eläimestään. Hevosenhoitoa ei opi vain seminaareista, kirjoista tai hevostallinetistä. Hevosia pitäisi päästä hoitamaan ihan oikeasti. Mutta missä tämä sitten onnistuu? Ja keneltä tuore hevosenomistaja voi saada apua? Ja vielä tärkeämpää: kenen apua hänen kannattaa kuunnella? Hyväntahtoisia neuvonantajia piisaa enemmän kuin tarpeeksi."

Tämän hevosen kanssa tuli todella mietittyä, ketä mun kannattaa kuunnella ja kenen puheet voin päästää toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se, kenen sana on laki, kääntyi päälaelleen kesällä 2015 Selman tultua kuviohin, ja olen siitä tosi iloinen.

En ole omistanut hevosta kauaa, enkä ole kokenut juuri mitään - ja silti se on niin erilaista. Uutta, hienoa, pelottavaa, ihanaa, kamalaa... Samaan aikaan kaikki se vastuu hevosesta, mutta silti ne omat vapaudet. Minun ei tarvitse mennä tallille tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, jotta voisin arvuutella, kenelläköhän hevosella ratsastan ja onkohan se minulle valmiina vai eikö, tai saanko ottaa sen pois tunnilta. Menen tallille siihen aikaan, kun haluan, puuhailen Natan kanssa milloin mitäkin, minun ei tarvitse ratsastaa, voin aivan yhtä hyvin tehdä maastakäsittelyharjoituksia tai lähteä taluttelulenkille.

Tämä kuva on yhdeltä niistä ainoista kerroista, kun meille todella annettiin vastuuta tehdä ja harjoitella jotain ratsastukseen liittymätöntä ratsastuskoulussa ratsastuskoulun ponien kanssa. Avoimien Ovien päivän agilityesitysten harjoittelua.

Hevosen kanssa pitäisi touhuta monipuolisesti, sitähän kaikki bloggaajatkin toitottavat blogeissaan, mutta mitä ja miten? Siitä ei kerrota, koska oletetaan, ettei se kiinnosta ketään - ei se olisi ehkä minuakaan kiinnostanut ennen. Nyt, kun minulla on hevonen, kaikki hevosenomistajien blogit ovat päättyneet kahta tarkempaan tarkasteluun. Mitä he tekevät vapaapäivinä hevostensa kanssa? Siinä mielessä maneesittomilla talleilla hevosiaan pitävien omistajien blogit tuntuvat ajatuksena kiinnostavimmilta, sillä kelit aiheuttavat näissä tapauksssa "pakkovapaita", kun ei voi ratsastaa eikä tunnin taluttelulenkki metsässä vastaa kuitenkaan tunnin ratsastusta, vaikka sekin on parempi, kuin tarhassa seisoskelu.

Tapaninpäivänä tarkeni hupparilla ja ohuella takilla, toista on nyt... Tässä kuitenkin ollaan kävelylenkillä, kun Nata vielä asui vanhalla tallillaan.

Minulla on onneksi lähellä ihmisiä, jotka auttavat ongelmatilanteissa ja joiden apua voin kuunnella - siinä suhteessa olen siis hyvässä tilanteessa, etten joudu hakemaan apua ongelmiini esimerkiksi hevostalli.netin keskustelupalstoilta. Ongelmia ja kysymyksiä kun on ollut ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Vaikka jotain oppii ratsastuskoulussa ja vuokratessa, niin paljon enemmän pitäisi osata ja tietää, kun hevonen on oma. Mä en väitä tietäväni, mutta onneksi tiedän ihmisiä, jotka tietävät, ja jotka ovat valmiita auttamaan.

Nyt se seisoo jo käytävällä ainakin välillä melkein rauhassa, alkuun... No, kuntoonlaittohetkiä kuvaavat parhaiten sanat "painimatsi" ja "r.i.p varpaat".

Ratsastuskoulujen opetus ei toisaalta voisi valmistella siihen, mikä odottaa silloin, kun pihassa seisoo se oma hevonen. Siihen tarvittaisiin aivan liikaa aikaa, ja kun yksi oman hevosen hienoimmista puolista on se, että sitä ei ratsasta päälle kymmenen eri tasoista eri tavoin ratsastavaa ihmistä viikossa. Sillä ei tehdä milloin mitäkin, estetunteja ei yhteen viikkoon tule yhtäkkiä kolmea ja seuraavaan kolmeen kuukauteen ei (voida) hypätä lainkaan. Itse saa vaikuttaa hevosen asioihin. Natallahan tosiaan on vuokraaja, ja melko paljon ollaankin viestitelty siitä, mitä milloinkin on pakkasten / hokittomuuden / jäätyneen kentän takia päästy tekemään.

Luojan kiitos nyt päästään jo kentän ja hokkien puolesta jumppaamaan myös laukassa. Laukataan ravia paremmaksi, niin hullulta kuin se kuulostaakin, se toimii.

Myönnän, että olen todella hukassa. Koko ajan, lähes päivittäin. Niitä tilanteita, kun en tiedä, mitä tulisi tehdä, tulee vastaan todella paljon. Hyvin usein ne liittyvät hevosen komentamiseen, omaan tilaan (tai oikeastaan sen puutteeseen) ja siihen, että ihminen liikuttaa hevosta, ei hevonen ihmistä. "Hillitse sun oma pakoreaktio, ja nosta sun kädet, sun ei tarvii edes koskea siihen", totesi Anne, kun itsekään asiaa tiedostamatta olin Natan häslätessä koko ajan vähän "varpaillani" ja saatoin väistää sitä huomaamattani.

Selmakin oli täysin erilainen hoidettava, kuin Dolli. Nata on täysin erilainen kuin Selma. Vaikka ensin ajattelin Natan olevan "helppo", sain huomata, miten helposti siitä tulee kaikkea muuta, kuin kiva. Luojan kiitos pikku hiljaa olen saanut Nataa komennettua nopeammin niissä tilanteissa, kun se tekee jotain kiellettyä, jolloin siitäkin on taas tullut "helpompi" hoidettava.

Näihin tilanteisiin, joissa olen ollut hukassa, ei ole kymmenen vuoden aikana ratsastuskoulussa opetettu toimimaan. Kengitys, kun hevonen yrittää vuorotellen tintata omille ja kengittäjän varpaille? Pahemmin sellaisissa tilantessa en ole itse ollut, en oikeastaan edes nähnyt. En ollut varmaan ikinä nähnyt edes koko kengitystä, ennen tammikuun alkua, kun Nata kengitettiin. Silloin se pysyi suunnilleen paikallaan vain heinällä. Luojan kiitos Anne oli tällöinkin tallilla.

Nata vuokraajansa kanssa ja minä Selman kanssa. Tämä kuva ei nyt varsinaisesti liity tähän postaukseen, mutta olkoon, tavallaan naurattaa katsoa näitä kuvia, kun niin paljon on muuttunut niin lyhyessä ajassa... :D 

Tiivistettynä, ratsastuskoulussa opetetaan ratsastamaan ratsastuskoulun hevosilla, hoitamaan niitä ja pärjäämään niiden kanssa. Vuokrahevonen tuo tähän vähän lisää liikkuvia osia, ja puoli vuotta Selman kanssa oli luonnollisesti todella tärkeä puoli vuotta - ilman sitä minulla ei olisi nyt hevosta. En tiedä, onko se vaihe, kun yhtäkkiä alkaa pikku hiljaa tajuamaan, että todella omistaa hevosen, muillekin sellainen, että kysymyksiä on enemmän, kuin laki sallii, ja tekisi mieli huutaa apua pienenkin ongelman kanssa. Joku ehkä kokee asiat eri tavalla, ja tämä postaus perustuu nimenomaan omiin kokemuksiini ja siihen, miten minä olen asiat kokenut.

Aku ja Akun kävelyttäminen estetuntien jälkeen, kun poni hikosi aivan älyttömästi. Nataakin olen saanut nyt kävelyttää, ihan vaan, koska talvi -> kova kenttä -> liikkumattomus on huonontanut sen kuntoa älyttömästi. Ehkä me lähdetään täältä nyt nousuun, ratsastaja treenaa kehonhallintaa ja hevosen kunto yritetään saada palautettua takaisin entiselle tasolle... :D

Oman hevosen kanssa myös todella tajusin, ettei ole mikään kiire mihinkään - koulukisat tammikuussako? Ei me olla menossa. Estekisat helmikuussa? Juu ei. Maaliskuun koulukisat? Todennäköisesti ei. Miksei? Miksi menisin? Mikä kiire on kisaamaan ja sähläämään? Tutustutaan rauhassa, opetellaan rauhassa, keskitytään rauhassa siihen, että kisat eivät ole mikään iso ja pelottava asia (kyllä, haluan kisata, mutta parhaimmillaan kädet ovat tärisseet koulussa huomattavan paljon jo edeltävänä päivänä) tai että sillä ei ole mitään väliä, kuka siellä katsomossa istuu, vai istuuko siellä ketään.

Katsomossa oli paljon tuttuja. Se jännitti ratsastajaa, ja ylipäätään ei-niinkuin-Strömsössä mennyt kisapäivä ei muutenkaan ollut paras vaihtoehto ensimmäisiksi yhteisiksi kisoiksi, mutta kaikki meni miten meni, eikä niille asioille, jotka menivät vähän eri tavoin, kuin oli suunniteltu, kukaan voinut mitään tehdä. Kullaalla oli helpompi rentoutua, vaikka sielläkin loppujen lopuksi rata meni metsään jännityksen takia.

En tiedä, saiko kukaan tämän postauksen ideasta kiinni. Toivottavasti sai! Omien ajatusten kirjoittaminen postaukseksi saattaa postauksen alussa tuntua hyvältä idealta, mutta loppua kohden koko idea tuntuu puuroutuvan yhdeksi sanasekamelskaksi, missä puhutaan suunnilleen liikennemerkkien väristäkin enemmän, kuin postauksen varsinaisesta aiheesta... :D Jos ajastaminen muuten toimii, olen Tampereella riparilla kun tämä postaus ilmestyy blogiin, joten kommentteihin en pysty tällä viikolla vastaamaan. Tämäkin postaus on kirjoitettu valmiiksi jo aiemmin, joten jos jotkut pätkät ovat aikamuodoiltaan tms. jotenkin kummallisia, tässä syy siihen. Jos ajastus toimii, olen tosiaan tämän postauksen julkaisuviikon riparilla, enkä pysty tekemään mitään blogijuttuja sinä aikana. Lähtö on 20.2 ja palailemme takaisin 26.2, eli ei-varastoonkirjoitettua materiaalia on luvassa todennäköisesti viikonloppuna, kun me osallistutaan lastaus- & maastakäsittelykurssille ja meillä on mahdollisesti tuntikin.

Super-Nata! Tällaista liikkumistapaa ei opetettu ratsastuskoulussa. Tämä on tullut kokonaan Natan kanssa - Selman kanssa opettelin ratsastamaan hevosen rennoksi suusta ja niskasta, mutta nyt ollaan vasta todella päästy rentoutumaan.

~ Omppu