"Kyllä tää on jo melkein hauskaa"

Näin totesi Anne, kun tunnin puolenvälinkään jälkeen ei mun oikea nyrkki suostunut pysymään kiinni, vaan ratsastin kuulemma "pikkusormi pystyssä". Ratsastajaa nauratti, ja niin itseasiassa valmentajaakin.

"Mä olen sulle puol tuntia huomautellut pikkusormesta, eikä se edelleenkään pysy nyrkissä. Kyllä tää on jo melkein hauskaa"

Kuvat ovat sunnuntailta, maanantaina en saanut ketään kuvaamaan

Tiivistettynä maanantain tunti; on mulla mahtava hevonen ja mahtava valmentaja. Tuli taas sellasia ravipätkiä, ettei mitään rajaa ja pikku hiljaa alkaa omakin itseluottamus nousta, ehkä me ihan oikeasti päästään vielä joskus vaikka sinne kisaamaankin tai jonkun "ulkopuolisen" valmentajan valkkuihin. Mä olen itseasiassa taas menossa pääsiäisenä kuvaamaan Mikko Mäentaustan valkkua Huittisiin, ja pakko kehua, että kyllä jo katsomosta käsin sai tosi paljon irti viime kerralla, vaikka keskittyminen olikin aika lailla kamerassa, näin asian vierestä tuli nyt mainittua tämäkin.

Musta tuntuu, että joka toisessa postauksessa hehkutan Nataa ja joka toisessa Annea, meidän valmentajaa, mutta rehellisesti sanottuna, kuulisittepa, mistä mä höpötän äidin kanssa kaikki automatkat... Äiti on kuullut jokaisen Annen kommentin uudelleen noin sata kertaa, samoin kaikki ne hetket, kun Nata on mennyt tosi hyvin. Eli ei, en yritä olla väkinäisen positiivinen tai hehkuta ilman syytä, vaan koska mä todella olen kiitollinen mahtavasta hevosesta ja mahtavasta valmentajasta.

Ratsastaja yrittää olla roikkumatta sisäohjassa, vaikka askellajina onkin ravi...

Maanantaina aloitettiin koulurataharjoittelu keskihalkaisijoista. Ensin käynnissä, ratsastajan hahmotustaito oli luokkaa "Oona, sä olet noin viisi metriä keskihalkaisijan vieressä", mutta vähitellen tajusin, että keskihalkaisijan toinen pää on portin viereinen tolppa. Tämä muuten helpotti elämää ihan huomattavasti, ja lopulta päästiin siirtymään jopa raviin. Alkuun sain kevennellä, jolloin tehtävä sujui vielä kohtuullisen hyvin, mitä nyt kentän keskikohdan pysähdys (köhköh, mikä keskikohta?) tuli muutaman "lyllerrysaskeleen" kautta, jolloin Nata pääsi nojaamaan takapäällään liikaa oikealle.

Kun tehtävään otettiin mukaan laukkaympyrät ja harjoitusravi, kaikki hankaloitui. Ravin tahti oli pätkittäin aivan hukassa, laukannostot olivat alkuun aivan kauheita ja Nata otti kierroksia laukasta. Itse laukka sujui hyvin, mutta sitä edeltävä ja sen jälkeinen elämä eivät niinkään. Jotenkin sain kuitenkin vähän ravia rauhoitettua omalla istumisella ja ulkonyrkillä, joka melkein pysyikin nyrkissä, ja kun tahti parani, pystyin myös korjaamaan pysähdyksiä suoremmaksi.

Anne on sitä mieltä, että laukka on meidän vahvuus. Kyllä mäkin väitän, että sisätakajalka on laukassa melko kivasti mukana, tai ainakin oli sunnuntaina ja maanantaina.

Montaa kertaa ei tätä tehtykään, kun oltiin jo sen verran tyytyväisiä, että sain jäädä loppuverkkailemaan Nataa. Ja koska loppuverkkakin ratsastetaan, ei matkusteta, mun on pakko vielä vähän hehkuttaa. Se pätkä ei kestänyt, kuin ihan muutaman askeleen, maksimissaan ehkä viisi askelta, ehkä suunnilleen kolme, mutta eron tunsi selvästi. Nata nosti selkäänsä, ei nojannut lapoihinsa ja polki takaosalla alle aivan älyttömän hyvin sen pienen pätkän. Ylipäätään Anne kehui takaosan aktiivisuutta tosi paljon, ja todettiinkin, että varmaan tuolla pienellä lumikerroksella on osuutta asiaan ja se "huijaa" Nataa käyttämään takaosaansa aktiivisemmin ja enemmän alle. Ei siinä mitään, kun lumet sulaa, niin karu totuus siitä, miten se oikeasti liikkuu mun kanssa, paljastuu... :D

Kuten viime MyDaylla taisinkin sanoa, Natalla on kunto tosi paljon huonontunut nyt talven aikana, joten tavoitteena on tehdä aina kun millään mahdollista, missä se joutuu vähän edes liikkumaan. En nyt meinaa mitään vuosituhannen hikitreeniä alkaa vääntää päivittäin, vaan jotain kevyttä hölkkää edes. Oma taekwondo + kyydit tallille ja sieltä pois + kentän kunto vain rajoittavat liikuttelua tosi paljon, joten nyt olen koittanut vähän repiä aikaa muilta harrastuksilta ja koittanut edes talutella Nataa niinäkin päivinä, kun ratsastamaan ei olisi juuri pystynyt (vaikka eihän se sen hevosen kunnolle mitään tee, mutta tuleepahan touhuttua yhdessä). Torstaina taas mulla on pari vaihtoehtoa, joko mennä tallille heti iltapäivällä ja ratsastaa viettäen koko iltapäivä ja ilta tallilla tai käydä ensin taekwondossa ja sen jälkeen tehdä nopeasti siivous-, ja ruokienlaittoreissu tallille. Oma pää kaipaa taekwondoa tosi paljon, siitä saa hyvin vastapainoa ratsastukselle ja koulun aiheuttama stressi purkautuu helposti (ja pakko lisätä, että meillä alkaa olla taekwondossa nyt kasassa sen verran hyvä porukkakin, että jo sen takia sinne treenaamaan on melkeinpä pakko päästä joka viikko). Kyytien kannalta kumpikaan vaihtoehto ei ole fiksu - kiire tulee joka tapauksessa.

"Hooooooojaaaaaa", jäin heti sisäohjaan kiinni, kun Nata lähti yhtään lämpenemään. Niin ei saa käydä. Silloin Nata tulee vahvaksi, jolloin alkaa vetokisa, jonka Nata voittaa, ja sitten baanataan kenttää ympäri tasan niin kauan, kuin Hänen Korkeutensa tahtoo.

Tunti meni siis jälleen hyvin. Pakko sitä on vaan hehkuttaa, kun koko ajan luotto siihen, mitä nyt ollaan tekemässä, kasvaa. En mä olisi millään pystynyt vielä vaikka kolme kuukautta sitten kuvittelemaan, että mulla olisi nyt oma hevonen, saati viime kesänä. Yhtäkkiä kaikki tapahtui niin nopeasti - lopetin aamuestetunnit, aloitin Selman vuokraamisen, lopetin estevalkut, iZkuryhmä loppui, lopetin Zilpalla ja sain Natan, että vieläkin on sulattelemista tässä kaikessa. Älyttömän onnellinenhan mä olen. Kesällä mä olin vielä ihan tyytyväinen kahden ratsastuskouluponin hoitaja. Nyt mä olen tosi tyytyväinen hevosenomistaja.

~ Omppu