perjantai 5. helmikuuta 2016

Menestys = ?

Anniinan blogista luin mielenkiintoisen postauksen menestyksestä ja valmentajan vaikutuksesta siihen.
Ajattelin itsekin kirjoittaa suunnilleen saman aiheen ympäriltä.

Menestys ei tarkoita vain tuota sinivalkoista ruusuketta ponin suitsissa, vaikka väittäisin tämänkin kuvan olevan yksi parhaista kuvista selittämään menestystä omalta kohdaltani. Aika, kun jännitin puomiluokkaa Taalialla ihan järkyttävän paljon, tuntuu kovin kaukaiselta, vaikka ei siitä ole, kuin puolitoista vuotta. Kaikki meni yli odotusten, ja voittohan sieltä tuli. Myöhemmin tästä on tullut yksi lempikuvistani Taalian kanssa, tästä näkyy palkintojenjaon jälkeinen tyytyväisyys.
Monelle tulee menestyksestä mieleen ruusukkeita, kunniakierroksia, voittoja ja muuta vastaavaa. Niin alkuun tuli minullekin, mutta kun aloin asiaa miettimään, mieleen tuli paljon muutakin. Mokat, itkut sun muut, mutta ennen kaikkea valmentaja. Se valmentaja, joka toteaa silloin, kun et uskalla mennä edes sen maapuomin yli ravissa, että mene sitten käynnissä. Kyllä sä vielä pääset sen ravissa. Ja sitten, kun sen pääsee ravissa, se riittää. Ei ole kiire mennä laukassa, vaikka kaikki muut laukkaisi kavalettitehtäviä, ja sinä itse köpöttelet sitä maapuomia ravissa. Silloin ollaan tyytyväisiä siihen, että pääset nyt ravissa.

Olen kuullut lauseen "Kehitys loppuu tyytyväisyyteen" niin monta kertaa, että olen ehtinyt muodostaa siitä hyvin monta mielipidettä. Eijeijei on niistä se päälimmäinen. Jos mä juoksin viime vuonna Cooperista sen ja tämän tuloksen ja tänä vuonna paransin siitä vaikka parisataa metriä, eikö se olekaan hyvä juttu? Eikö siihen saakaan olla tyytyväinen? Ensi vuodeksi pitää sitten parantaa vähintään kaksi kertaa saman verran, kuin tänä vuonna. Eikä se tämän vuoden numero muuten ollut edes niin huono, muistaakseni arvosanataulukosta se oli 8.

Sillä tekniikalla, että, jo se, että pääsin kuin pääsinkin edes maapuomeja laukassa, riitti alkuun vähän aikaan, päästiin puolessa vuodessa niistä laukkamaapuomeista ja -puomikasoista tälle tunnille, missä hypättiin parhaimmillaan 75cm. Kyllähän tuossa on paljon virheitä, mutta uskalsin edes yrittää.
Olen kuullut olevani hankala valmennettava - lauseen muotoilulla on todella väliä, jos haluaa, että se menee perille, mutta ei niin sanotusti tunteisiin. Minulle asiat saattaa joutua selittämään kymmenen kertaa kädestä pitäen - enkä silti välttämättä ymmärrä. Tajusin askeleen lyhentämisen idean noin kolme tuntia sen jälkeen, kun se olisi pitänyt tajuta, mutta silloin oltiin iloisia, että tajusin sen kuitenkin. Hermostun helposti, ja vaikka vielä hevosen selässä olisinkin hiljaa ja purisin hammasta, se kaikki purkautuu siinä vaiheessa, kun hevonen on hoidettu ja tarhassa tai laitumella. Se voi purkautua huutona, suunnattomana tarpeena repiä jotain palasiksi (ette arvaa, montako vihon sivua tähänkin on saatu kulumaan) tai itkuna. 

Silti, tai ehkä juuri sen takia, mulla on valmentaja. Mulla on hyvä valmentaja, joka ymmärtää, että en ole mikään luonnonlahjakkuus ja että se, että olen kymmenen vuotta tuijotellut käsiäni, ei korjaudu tunnissa. Mulla tulee tunneista hyvä mieli, tunneille on kiva lähteä, ja sieltä on kiva palata kotiin illalla. Viime kesänä, kun meillä vaihtui puomijumpan opettaja, mun itseluottamus lähti alaspäin - kovaa. En syytä opettajaa tästä - aivan varmasti se oli hyvin pitkälti ihan itsestäni kiinni, mutta kun Selman kanssa pääsin taas Annen tunneille, pikku hiljaa uskoa omaan tekemiseen tuli koko ajan enemmän ja enemmän. Nyt mä pystyn sanomaan, että "tää käynti tuntuu nyt ihan hyvältä". Puoli vuotta sitten en olisi pystynyt - pelkäsin liikaa sitä, että se käynti ei näyttänyt todellakaan hyvältä.

Periaatteestakaan en julkaisisi tätä kuvaa muuten, sillä emme kumpikaan näytä kovinkaan edustavilta, mutta leveä hymy hevosen selässä kesken tehtävän on jotain melko harvinaista. Oli ainakin viime kesänä. Tämä alkoi olla aikaa, kun uskalsin myöntää, että "tää tuntuu jo ihan hyvältä".
Kun mietitään kulunutta vuotta, oliko se menestyksekäs? No, alkuvuodesta Dolli ontui, joten en väitä sen olleen harrastukseni tähtihetkiä. Se kolmen kuukauden jakso, jonka hyppäsin Taalialla, Tahvelilla ja olsinko Akunkin kanssa kerran käynyt maneesissa kääntymässä (ihan todella nimenomaan kääntymässä, jännitys halvaannutti ratsastajan ja sen jälkeen meinasin halata hiekkaa sen verran monta kertaa, että mentiin toiseen päähän ravailemaan), jäi mieleen ajanjaksona, kun mikään ei onnistunut. Aivan varmasti jokainen ymmärtää, että en voi pitää erityisen menestyksekkäinä sellaisia kisoja, joissa kävin radalla jumahtamassa puoleen väliin laukkoja käyntiin.

Kesällä meni ratsastuksellisesti ihan jees. Sijoituin pienissä luokissa, ja motivaatio loisti - poissaolollaan nimittäin. En voi sanoa, että menestys linkittyisi viime kesään mielessäni kovinkaan vahvasti. Syksyllä asiat kuitenkin muuttuivat, sillä vaikka kisoissa käytiin tasaisen varmasti hakemassa kotiin viimeinen sija, Selman kanssa tuli sellainen olo, että nämä kisat voisivat mennä hyvin. Kotona treenit sujuivat, kotona näin paljon mahdollisuuksia, miten hienosti meillä voi mennä vielä joku päivä, kun Selma pätkittäin väläytteli parhaita puoliaan. Selman kanssa tulivat viime vuonna ensimmäistä kertaa ne hetket, kun näin todella mahdollisuuden.

Eivätpä nuokaan kisat mikään älytön menestys olleet, mutta tulipa käytyä - kivaa oli kuitenkin, ja tulipahan sekin mahdollisuus testattua, mitä tapahtuu esteillä vieraassa paikassa. Ja olin muuten tyytyväinen. Tämä on yksi kuvista, jotka omalla kohdallani kuvaavat menestystä melko hyvin; rata selvitettiin ilman virhepisteitä, joskin äärimmäisen hitaasti, joten olin tyytyväinen ja onnellinen.
Loppuvuosi tiivistyy yhteen sanaan; Nata. Sen hevosen kanssa näen loputtomasti mahdollisuuksia. Olen sen kanssa onnellinen, olen tyytyväinen. Väittäisin, että se on menestystä. Vaikka kisakentille ei ikinä päästäisikään (spoilausvaroitus: ne ovat kuitenkin tavoitteena), väitän, että joskus hamassa tulevaisuudessa yksi sanoista, joka minulla tulee mieleen nimestä Nata, on menestys. Mahdollisuudet, tyytyväisyys ja onnellisuus, vaikka vain siellä kotikentällä. Vaikka Selmankin kanssa olin tyytyväinen ja mahdollisuuksia tuntui olevan, on aivan erilaista, kun hevonen on oma. Se onnellisuuden tunne on silloin erilainen, uskokaa tai älkää.

Itse siis tiivistäisin menestyksen onnellisuuteen, tyytyväisyyteen ja mahdollisuuksiin. Suoranaisesti se ei linkity mielessäni hyviin kisatuloksiin, vaikka näillä eväillähän niitä hyviä tuloksia kisoista saa; näkee ja tiedostaa omat mahdollisuutensa, lähtee hyvällä fiiliksellä yrittämään ja on tyytyväinen pieniin hyviin hetkiin radalla - se näkyy loppuradan ratsastuksessa. Myös tavoitteet ovat osa menestystä; ne auttavat ainakin minua hahmottamaan asioita konkreettisemmin. Jos tavoitteenani oli loppukesästä saada Selma nostamaan vasen laukka (ei tyylillä väliä, kunhan se vaan laukkaa), ja parhaimmillaan sain sen alkutalvesta nostin sen kanssa vasenta laukkaa ilman suurempia ongelmia paikaltaan, voisin sanoa, että menestys liittyy tähänkin. En ehkä loppukesästä nähnyt tätä mahdollisuutta, mutta on helpompi olla tyytyväinen, kun omat tavoitteet on saavuttanut - ja mahdollisesti vielä ylittänytkin.

Muistaako joku tämän kuvan jostain marraskuun loppupuolen kuulumispostauksesta? Jos muistat, yhdistitkö tämän kuvan Nataan? Jos et, no, Natahan se tosiaan on tässäkin kuvassa, alunperin suunnilleen kuvatekstillä "valmentajan hevosen kanssa perjantaina hölkkäämässä", tai jotain vastaavaa.
Positiiviset kommentit ja kannustaminen ovat iso osa menestystä, ja ainakin omassa tapauksessani saan niitä nimenomaan valmentajalta. Kannustaminen auttoi näkemään omat mahdollisuudet, kun näin mahdollisuuksia, pystyin miettimään tavoitteita, kun pystyin miettimään tavoitteita, pystyin olemaan tyytyväinen, kun olin saavuttanut ne, ja kun olin tyytyväinen, olin onnellinen. Ja luonnollisesti hyvällä fiiliksellä ratsastin paremmin, jolloin kehä lähti taas alusta.

Vaikka tätä postausta lukee aivan varmasti joku, jonka ajatukset menestyksestä ovat täysin päinvastaisia, kuin minulla, halusin minäkin kirjoittaa ajatuksistani, sillä tämä aihe kiinnosti minua todella, ja sen pohtiminen oli yllättän vaikeaa. Toivottavasti silti tykkäsitte tästä postauksesta, sillä haastavamman aiheen pohtiminen oli mukavaa. Samantyylisiä postausideoita saa jättää mielellään kommentteihin, toteutan niitä aina, kun on ylimääräistä aikaa istua alas, avata kone ja kirjoittaa. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki jokaiselle, joka jaksoi lukea!

Ensimmäistä kertaa katsomassa omaa hevosta. Sanoinkuvailematon fiilis.
~ Omppu

2 kommenttia:

  1. Kiva kun tartuit aiheeseen. Minullakin on ollut samanlaisia pohdintoja aiheesta. Muistan, kun yksi valmentaja lupasi laittaa heiluvan alapohkeeni paikoilleen. No, eihän näihin asioihin ole viisasten kiveä. Sitten tuli valmentaja, joka käski hakea rentoutta ja eteenpäin vievää liikettä. Kaikki nyhtäminen ja säätäminen piti lopettaa. "Tärkeintä on, että hevonen hyppää". Ja kun se asia tuli korjattua, saatiin se pohjekin korjattua.

    Joidenkin valmentajien kanssa vain tulee luottavainen olo. Sitä ei voi selittää. Se on ehkä jonkunlainen kohtaamisen magiikka. Tulee tunne, että tulee ymmärretyksi.

    Tsemppiä treeneihisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, sinulla on muuten tosi kiva blogi, olenkin sitä seuraillut jo pari vuotta. Joidenkin valmentajien valmennustyylit vain ovat sellaisia, että ensimmäisistä valmennuksista lähtien on luottavainen fiilis ja uskaltaa antaa kaikkensa ja oikeasti yrittää - ja todeta, ettei ymmärrä. Nimenomaan tuo tunne, että tulee ymmärretyksi, on se kaikkein tärkein - siihen se ainakin omalla kohdallani pohjautuukin, että uskallan luottaa valmentajaan.

      Kiitos ja samoin! :)

      ~ Omppu

      Poista